Köyhyysongelma tiedossa, mutta tehokkaat toimet köyhyysongelman ratkaisemiseksi puuttuvat

Köyhyysongelma hyvin tiedossa, teot ja toimet köyhyysongelman ratkaisemiseksi puuttuvat!

Mikä meitä jakaa? On tärkeä kirja, jonka ovat toimittaneet Sakari Hänninen, Elina Palola, Maija Kaivonurmi; THL 2010. 

Teoksessa kuvataan sosiaalipolitiikkaa kilpailuvaltiossa. Teoksen läpikulkevana teemana on sosiaalipolitiikan merkityksen tosiasiallinen heikentyminen Suomessa, mikä näkyy nimenomaan suhtautumisessa eriarvoisuuteen.

Kirja kertoo eri näkökulmista siitä kehityksestä, johon myös Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön OECD:n maaraportti kiinnitti huomiota: jaot ja erot ovat Suomessa viime vuosina kasvaneet. OECD toteaa lisääntyvän eriarvoisuuden olevan jo uhka koko suomalaiselle hyvinvointimallille. Monilta osin kyse on tietoisista valinnoista.

Valtio on omilla toimillaankin lisännyt eriarvoisuutta. Siitä on tullut kumppanuusvaltio, joka ei halua ottaa tasapuolisesti vastuuta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista. Samalla valtio kääntyy milloin Euroopan unionin, milloin yksittäisten kansalaistensa puoleen etsimään uuden menestyksen avaimia. Satsatessaan nimenomaan menestyjiin valtio kasvattaa eriarvoisuutta, josta nyt uhkaakin tulla tuon tavoitellun menestyksen suurin kompastuskivi.

Euroopan unionissa 84 miljoonaa köyhää - Suomessa 700 000!

Teoksessa tutkimusprofessori Sakari Hänninen ja tutkimussihteeri Elina Palola nostavat jakojen problematiikasta esille seuraavaa:

Rikkaassa Euroopan unionissa noin 84 miljoonaa kansalaista – 17 prosenttia väestöstä – elää köyhyysriskirajan alapuolella. Suomessa köyhiä on noin 700 000 . Syyskuussa 2009 tehdyssä eurobarometrikyselyssä 73 prosenttia eurooppalaisista piti köyhyyttä yleisenä ongelmana omassa maassaan ja vieläkin useampi, peräti 89 prosenttia, vaati maansa hallitukselta ”nopeita toimia ongelmaan tarttumiseksi”.

Hallitukset eivät ole olleet kovin kiinnostuneita ongelman ratkaisusta. Tasa-arvopyrkimys näyttää syrjäytyneen monella yhteiskunnan osa-alueella. Tunnuslukujen valossa ei voida korostaa Suomen kuulumista pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ryhmään. Näin on tullut tavaksi ilmaista asia niin, että Suomi kuitenkin edustaa ”hyvää eurooppalaista keskitasoa”. Hyvinvoinnissa tyydytään näin jokseenkin mukisematta keskitasoon, toisin kuin esimerkiksi kilpailukyvyssä, jossa hyväkin keskitaso tulkittaisiin nopeasti suoranaiseksi Suomen tulevaisuuden menestyksen uhaksi.

Pohjoismaat - Suomi tarkastelussa mukana - onnistuivat tasa-arvoisuustavoitteessaan kansainvälisesti katsottuna erinomaisesti aina 1990-luvun vaihteeseen asti. Tämän jälkeen on tapahtunut käänne, joka on Suomessa ollut varsin jyrkkä. Yhteiskunnalliset jaot ovat kärjistyneet siinä määrin, että suomalaisen hyvinvointivaltion luonne on olennaisesti muuttunut. Silti eliitti tai maan hallitus ei näe köyhyyttä Suomen tulevaisuuden uhkana.

Tilastokeskuksen laskelmien mukaan Suomen GPI eli ”aidon kehityksen indikaattori” (GPI Genuine Progress Indicator), kasvoi aina vuoteen 1989 saakka, minkä jälkeen se kääntyi näihin vuosiin asti jatkuneeseen laskuun. 2000-luvulla GPI on painunut jo 1970-luvun alun tason alapuolelle. Talouskasvu ei olekaan enää 1980-luvun lopun jälkeen lisännyt ihmisten kokemaa hyvinvointia. (Hoffrén 2008.) 

Kun tarkastelee, mikä hyvinvointia Suomessa laskee, ei voi olla törmäämättä yhteiskunnallisiin jakoihin. Kansalaisten hyvinvointia alentavat erityisesti kasvavat tuloerot. 

Suomi on vuodesta 1993 lähtien (siis tuolloin tehdyn verouudistuksen jälkeen) kirinyt vauhdilla kohti paljon suurempia tuloeroja kansalaisten välillä, ja näkyvin piirre tässä on ollut kaikkein suurituloisimman väestön tulo-osuuden huima kasvu. 1990-luvun puolivälin jälkeen tuloerot ovat Suomessa kasvaneet merkittävästi sekä väestöryhmien että alueiden välillä (Tulonjaon kokonaistilasto; Tulonjakotilasto). Erot hyvinvoinnissa etenkin ääripäiden välillä ovat kasvaneet, kun palkkatuloja on muutettu kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi, ja samaan aikaan tulonsiirrot ovat jääneet kauas palkkatulojen nousun tahdista. Tämän jaon syvenemistä voi hyvin kuvata toteamalla, että rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet.

Pienituloisiin kotitalouksiin kuului Suomessa vuonna 2008 lähes 700 000 henkilöä eli 13,2 prosenttia väestöstä. Pienituloiseksi katsotaan henkilöt, joiden kotitalouksien käytettävissä olevat vuositulot kulutusyksikköä kohti ovat alle 60 prosenttia koko väestön vastaavasta mediaanitulosta, eli euromääräinen ”köyhyysraja” vaihtelee vuosittain.

Suomessa tuo raja tarkoitti noin 13 800 euroa yhden hengen taloudessa. Kasvavasta köyhyysongelmasta kertoo paitsi se, että pienituloisten määrä on nyt yli kaksinkertainen verrattuna 15 vuoden takaiseen tasoon, myös se, että yhä useampi pienituloinen jää entistä kauemmaksi keskivertotulonsaajasta.(Tulonjakotilasto 2008, ennakkotiedot, Tilastokeskus.)

Hännisen ja Palolan tarkastelun pohjalta keskeiseksi johtopäätökseksi nousee tasa- arvopolitiikan vaatimus ja tuloerojen vähentäminen. Tavoite on yksinkertainen, mutta sen toteuttaminen on jo paljon vaikeampi projekti. Ensinnä tulee myöntää, että harjoitettu politiikka (erityisesti veropolitiikka) on edellisen hallituksen aikana ja sitä ennenkin selkeästi tukenut tuloerojen kasvua ja eriarvoistumisen lisääntymistä. Ennen ei voi tapahtua käännettä, ennen kuin tunnustetaan harjoitetun politiikan virhe ja suuntaudutaan uuteen politiikkaan.

Tutkimusprofessori Sakari Hänninen totesi Kansan Uutisten Verkkolehdessä kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen eriarvoisuuden kasvun johtuvan etupäässä valtiovallan omista toimista. 

Markkinoiden selän taakse ei voi mennä, vaan rikkaiden OECD-maiden nopein tuloerojen kasvu on itse aiheutettua. Pääosin tämä johtuu veropolitiikasta.

Toisen järisyttävän väitteen mukaan valta Suomessa ei enää ole kansalla, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Eduskunnan merkitys on laskenut ja ratkaisevilta osin päätöksentekoa hallitsevat kansainväliset järjestöt, valtiovarainministeriö sekä elinkeinoelämä esikuntineen, Hänninen sanoi.

”Tutkijat voisivat selvittää päättäjien sielunelämää”

Toimittaja Kai Hirvasnoro toteaa artikkelinsa lopuksi:

Totta tietysti on, että vastaavanlaisia suunnilleen samojen kirjoittajien köyhyyskirjoja on viime vuosina julkaistu pilvin pimein. Uutiskynnyksen ylittäminen vaikeutuu.

Kukaan ei voi ainakaan sanoa, etteikö tietoa eriarvoisuuden lisääntymisestä ole olemassa. Sitä voi ihmetellä, miksi tällä tiedolla ei ole mitään vaikutusta.

Seuraavan köyhyyskirjan sijaan tutkijat voisivatkin selvittää päättäjien sielunelämää.

Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja ja ex-ministeri Suvi-Anne Siimes arvioi tekojen yhteiskunnallisten erojen kaventamiseksi puuttuvan osittain siksi, että asioista puhutaan liian vaikealla tutkimuksen kielellä. Siksi on myös vaikea määritellä asioita, joille ihmiset voisivat tehdä jotain.

Loppujen lopuksi kyse on Siimeksen mukaan kuitenkin siitä, että demokratiassa on vaikea ratkaista ongelmia, jos enemmistö ei halua sitä, sanoi Siimes Iltalehdessä.

Mikko Lund