Köyhyysongelma
hyvin tiedossa, teot ja toimet köyhyysongelman ratkaisemiseksi
puuttuvat!
Mikä
meitä jakaa? On tärkeä kirja, jonka ovat
toimittaneet Sakari Hänninen, Elina Palola, Maija Kaivonurmi; THL 2010.
Teoksessa kuvataan sosiaalipolitiikkaa
kilpailuvaltiossa. Teoksen läpikulkevana teemana on sosiaalipolitiikan
merkityksen tosiasiallinen heikentyminen Suomessa, mikä näkyy nimenomaan
suhtautumisessa eriarvoisuuteen.
Kirja
kertoo eri näkökulmista siitä kehityksestä, johon myös Taloudellisen yhteistyön
ja kehityksen järjestön OECD:n maaraportti kiinnitti huomiota: jaot ja erot
ovat Suomessa viime vuosina kasvaneet. OECD toteaa lisääntyvän eriarvoisuuden
olevan jo uhka koko suomalaiselle hyvinvointimallille. Monilta osin kyse on
tietoisista valinnoista.
Valtio on omilla toimillaankin lisännyt
eriarvoisuutta. Siitä on tullut kumppanuusvaltio, joka ei halua ottaa
tasapuolisesti vastuuta kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista. Samalla valtio
kääntyy milloin Euroopan unionin, milloin yksittäisten kansalaistensa puoleen
etsimään uuden menestyksen avaimia. Satsatessaan nimenomaan menestyjiin valtio
kasvattaa eriarvoisuutta, josta nyt uhkaakin tulla tuon tavoitellun menestyksen
suurin kompastuskivi.
Euroopan
unionissa 84 miljoonaa köyhää - Suomessa 700 000!
Teoksessa tutkimusprofessori
Sakari Hänninen ja tutkimussihteeri Elina Palola nostavat jakojen
problematiikasta esille seuraavaa:
Rikkaassa Euroopan
unionissa noin 84 miljoonaa kansalaista – 17 prosenttia väestöstä – elää
köyhyysriskirajan alapuolella. Suomessa köyhiä on noin 700 000 . Syyskuussa
2009 tehdyssä eurobarometrikyselyssä 73 prosenttia eurooppalaisista piti
köyhyyttä yleisenä ongelmana omassa maassaan ja vieläkin useampi, peräti 89
prosenttia, vaati maansa hallitukselta ”nopeita toimia ongelmaan
tarttumiseksi”.
Hallitukset eivät ole
olleet kovin kiinnostuneita ongelman ratkaisusta. Tasa-arvopyrkimys näyttää
syrjäytyneen monella yhteiskunnan osa-alueella. Tunnuslukujen valossa ei voida
korostaa Suomen kuulumista pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ryhmään. Näin on
tullut tavaksi ilmaista asia niin, että Suomi kuitenkin edustaa ”hyvää
eurooppalaista keskitasoa”. Hyvinvoinnissa tyydytään näin jokseenkin mukisematta
keskitasoon, toisin kuin esimerkiksi kilpailukyvyssä, jossa hyväkin keskitaso
tulkittaisiin nopeasti suoranaiseksi Suomen tulevaisuuden menestyksen
uhaksi.
Pohjoismaat - Suomi
tarkastelussa mukana - onnistuivat tasa-arvoisuustavoitteessaan
kansainvälisesti katsottuna erinomaisesti aina 1990-luvun vaihteeseen asti.
Tämän jälkeen on tapahtunut käänne, joka on Suomessa ollut varsin jyrkkä.
Yhteiskunnalliset jaot ovat kärjistyneet siinä määrin, että suomalaisen
hyvinvointivaltion luonne on olennaisesti muuttunut. Silti eliitti tai maan
hallitus ei näe köyhyyttä Suomen tulevaisuuden uhkana.
Tilastokeskuksen laskelmien
mukaan Suomen GPI eli ”aidon kehityksen indikaattori” (GPI Genuine Progress
Indicator), kasvoi aina vuoteen 1989 saakka, minkä jälkeen se kääntyi näihin
vuosiin asti jatkuneeseen laskuun. 2000-luvulla GPI on painunut jo 1970-luvun
alun tason alapuolelle. Talouskasvu ei olekaan enää 1980-luvun lopun jälkeen
lisännyt ihmisten kokemaa hyvinvointia. (Hoffrén 2008.)
Kun tarkastelee, mikä
hyvinvointia Suomessa laskee, ei voi olla törmäämättä yhteiskunnallisiin
jakoihin. Kansalaisten hyvinvointia alentavat erityisesti kasvavat tuloerot.
Suomi on vuodesta 1993
lähtien (siis tuolloin tehdyn verouudistuksen jälkeen) kirinyt vauhdilla kohti
paljon suurempia tuloeroja kansalaisten välillä, ja näkyvin piirre tässä on
ollut kaikkein suurituloisimman väestön tulo-osuuden huima kasvu. 1990-luvun
puolivälin jälkeen tuloerot ovat Suomessa kasvaneet merkittävästi sekä
väestöryhmien että alueiden välillä (Tulonjaon kokonaistilasto;
Tulonjakotilasto). Erot hyvinvoinnissa etenkin ääripäiden välillä ovat
kasvaneet, kun palkkatuloja on muutettu kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi, ja
samaan aikaan tulonsiirrot ovat jääneet kauas palkkatulojen nousun tahdista.
Tämän jaon syvenemistä voi hyvin kuvata toteamalla, että rikkaat ovat
rikastuneet ja köyhät köyhtyneet.
Pienituloisiin
kotitalouksiin kuului Suomessa vuonna 2008 lähes 700 000 henkilöä eli 13,2
prosenttia väestöstä. Pienituloiseksi katsotaan henkilöt, joiden kotitalouksien
käytettävissä olevat vuositulot kulutusyksikköä kohti ovat alle 60 prosenttia
koko väestön vastaavasta mediaanitulosta, eli euromääräinen ”köyhyysraja”
vaihtelee vuosittain.
Suomessa tuo raja tarkoitti
noin 13 800 euroa yhden hengen taloudessa. Kasvavasta köyhyysongelmasta kertoo
paitsi se, että pienituloisten määrä on nyt yli kaksinkertainen verrattuna 15
vuoden takaiseen tasoon, myös se, että yhä useampi pienituloinen jää entistä
kauemmaksi keskivertotulonsaajasta.(Tulonjakotilasto 2008, ennakkotiedot,
Tilastokeskus.)
Hännisen ja Palolan
tarkastelun pohjalta keskeiseksi johtopäätökseksi nousee tasa- arvopolitiikan
vaatimus ja tuloerojen vähentäminen. Tavoite on yksinkertainen, mutta sen
toteuttaminen on jo paljon vaikeampi projekti. Ensinnä tulee myöntää, että
harjoitettu politiikka (erityisesti veropolitiikka) on edellisen hallituksen
aikana ja sitä ennenkin selkeästi tukenut tuloerojen kasvua ja eriarvoistumisen
lisääntymistä. Ennen ei voi tapahtua käännettä, ennen kuin tunnustetaan
harjoitetun politiikan virhe ja suuntaudutaan uuteen
politiikkaan.
Tutkimusprofessori
Sakari Hänninen totesi Kansan Uutisten Verkkolehdessä kirjan
julkistamistilaisuuden jälkeen eriarvoisuuden kasvun johtuvan etupäässä
valtiovallan omista toimista.
Markkinoiden selän
taakse ei voi mennä, vaan rikkaiden OECD-maiden nopein tuloerojen kasvu on itse
aiheutettua. Pääosin tämä johtuu veropolitiikasta.
Toisen järisyttävän
väitteen mukaan valta Suomessa ei enää ole kansalla, jota edustaa valtiopäiville
kokoontunut eduskunta. Eduskunnan merkitys on laskenut ja ratkaisevilta osin
päätöksentekoa hallitsevat kansainväliset järjestöt, valtiovarainministeriö sekä
elinkeinoelämä esikuntineen, Hänninen sanoi.
”Tutkijat voisivat selvittää
päättäjien sielunelämää”
Toimittaja Kai Hirvasnoro
toteaa artikkelinsa lopuksi:
Totta tietysti on, että
vastaavanlaisia suunnilleen samojen kirjoittajien köyhyyskirjoja on viime
vuosina julkaistu pilvin pimein. Uutiskynnyksen ylittäminen
vaikeutuu.
Kukaan ei voi ainakaan
sanoa, etteikö tietoa eriarvoisuuden lisääntymisestä ole olemassa. Sitä voi
ihmetellä, miksi tällä tiedolla ei ole mitään vaikutusta.
Seuraavan köyhyyskirjan
sijaan tutkijat voisivatkin selvittää päättäjien sielunelämää.
Vasemmistoliiton
entinen puheenjohtaja ja ex-ministeri Suvi-Anne Siimes arvioi tekojen
yhteiskunnallisten erojen kaventamiseksi puuttuvan osittain siksi, että asioista
puhutaan liian vaikealla tutkimuksen kielellä. Siksi on myös vaikea määritellä
asioita, joille ihmiset voisivat tehdä jotain.
Loppujen lopuksi kyse on
Siimeksen mukaan kuitenkin siitä, että demokratiassa on vaikea ratkaista
ongelmia, jos enemmistö ei halua sitä, sanoi Siimes Iltalehdessä.
Mikko
Lund