Suomen vaikea tie sotapolitiikasta
rauhaan
Näinä päivinä on kulut 70 vuotta vuoden 1944 jännittävistä
tapahtumista. Se oli Suomelle vaikeaa aikaa ja vaikea oli tie rauhaan,
osoittaa Paavo Rantanen kirjassaan Vaikea tie rauhaan, Jyväskylä 2010. Kysymys
ei ollut vain Saksasta ja Venäjästä, vaan myös Ruotsista.
Neuvostoliitto murskasi USA:n ja Englannin vahvalla tuella
Saksan voittamattomana pidetyn sotakoneen ja samalla Natsi- Saksan.
Sotapolitiikan tukijana ja Hitlerin ja Stalinin etupiirisopimukseen yhtenä
osallisena Suomin oli todella suuressa vaarassa menettää itsenäisyytensä. Suomi
joutui täydellisesti muuttamaan politiikkansa sotapolitiikasta rauhan ja
ystävyyden politiikkaan. J.K.Paasikivi nousi uuden ulkopolitiikan johtajaksi.
Paasikiven mukaan” sota oli kerta kaikkiaan pois suljettu mahdollisuus ja rauha
oli rakennettava entisen vihollisen kanssa.
Rantanen kuvaa tässä kirjassa Suomen poliittisen johdon
toimintaa 1943 – 1944. Tavoitteena oli sodasta irtautuminen itsenäisyys
säilyttäen. Se ei ollut helppo tehtävä. Tehtävän vaikeutta osoittaa se, että
kysymys ei olut vai Suomesta ja Saksasta, vaan myös Neuvostoliitosta ja
Ruotsista.
Pääosassa Suomen osalta oli kolme hallituksen sisäpiiriin
kuulunutta: Presidentti Risto Ryti, marsalkka C.G.E: Mannerheim ja ministeri
Väinö Tanner. Näitä kolmea miestä kutsuttiin hallituksen sisäpiiriin
kuuluneiksi. Jo syksyllä 1941 kolmikko kukin tahollaan, erityisesti Paasikivi
ja Tanner arvioivat Saksan häviävän.
Erillisrauhan mahdollisuuden esti erityisesti Neuvostoliiton
kovat rauhanehdot. Rauhan mahdollisuus tuli vasta sitten, kun Saksa joutui
sodassaan ahtaalle ja Suomi saavutti Karjalan kannaksella torjuntavoittoja.
Irtautuminen sodasta oli vaikeaa niin kauan kuin Saksa oli
voimissaan, toisaalta Suomen saksalaismyönteiset piirit hautoivat
vallankaappausta Saksan sotapolitiikan tukemiseksi ja Suomen pitämiseksi
linjassa.
Suomi ja Britannia olivat ainoat Euroopan maat, joissa
parlamentti toimi koko sodan ajan. Hallitus ja sen sisäpiiri suunnitteli ja
tunnusteli rauhaa. Ymmärrettävää on, ettei niistä voinut huudella ennakkoon.
Valta keskittyi hallitukselle. Mutta suuret ratkaisut hyväksyttiin eduskunnassa,
kuten välirauhansopimus syksyllä 1944.
Rantanen tyrmää täysin kotimaisen rauhanopposition toiminnan
ja merkityksen sodasta irrottautumisessa. Rantanen toteaa Urho Kekkosen
vaatimukset sodasta irrottautumiseksi ja rauhasta jo vuonna 1943
jälkiviisaaksi ja virheelliseksi.
Suomi selviytyi, koska suomalaiset olivat yksimielisiä.
Rantanen osoittaa, että politiikkaa ja diplomatiaa tehtiin taitavasti. Se on
kuin dekkarikertomukseen verrattava tarina, jonka kruunaa rintaman taistelut.
Hallitus joutui päättämään ja tekemään politiikkansa ahtaassa raossa. Kohtalo
oli Suomelle armelias. Mutta Suomi ei ollut armelias hallituksen sisäpiirille.
Neuvostoliiton vaatimuksesta sisäpiiristä tuomittiin “sotasyyllisenä” mm. Risto
Ryti ja Väinö Tanner.
Mikko Lund