Suomen vaikea tie sotapolitiikasta rauhaan

Suomen vaikea tie sotapolitiikasta rauhaan

 

 

Näinä päivinä on kulut 70 vuotta vuoden 1944 jännittävistä  tapahtumista. Se oli Suomelle vaikeaa aikaa ja vaikea oli  tie rauhaan, osoittaa  Paavo Rantanen kirjassaan Vaikea tie rauhaan, Jyväskylä 2010. Kysymys ei ollut vain Saksasta ja Venäjästä, vaan myös Ruotsista.  

Neuvostoliitto murskasi  USA:n ja Englannin vahvalla tuella Saksan  voittamattomana pidetyn sotakoneen ja samalla  Natsi- Saksan. Sotapolitiikan tukijana ja  Hitlerin ja Stalinin etupiirisopimukseen yhtenä osallisena Suomin oli todella suuressa vaarassa  menettää itsenäisyytensä. Suomi joutui täydellisesti muuttamaan politiikkansa  sotapolitiikasta rauhan ja ystävyyden politiikkaan. J.K.Paasikivi nousi uuden ulkopolitiikan johtajaksi. Paasikiven mukaan” sota oli kerta kaikkiaan pois suljettu mahdollisuus ja rauha oli rakennettava entisen vihollisen kanssa.

 

 

Rantanen kuvaa tässä kirjassa Suomen poliittisen johdon toimintaa 1943 – 1944. Tavoitteena oli sodasta irtautuminen itsenäisyys säilyttäen. Se ei ollut helppo tehtävä. Tehtävän vaikeutta osoittaa se, että  kysymys ei olut vai Suomesta ja Saksasta, vaan myös Neuvostoliitosta ja Ruotsista.

 

Pääosassa Suomen osalta oli kolme hallituksen sisäpiiriin kuulunutta: Presidentti Risto Ryti, marsalkka C.G.E: Mannerheim ja ministeri Väinö Tanner. Näitä kolmea miestä kutsuttiin hallituksen sisäpiiriin kuuluneiksi. Jo syksyllä 1941  kolmikko kukin tahollaan, erityisesti Paasikivi ja Tanner arvioivat  Saksan häviävän.

 

Erillisrauhan mahdollisuuden esti erityisesti Neuvostoliiton kovat rauhanehdot. Rauhan mahdollisuus tuli vasta sitten, kun Saksa joutui sodassaan ahtaalle ja Suomi saavutti Karjalan kannaksella torjuntavoittoja.

 

Irtautuminen sodasta oli vaikeaa niin kauan kuin Saksa oli voimissaan, toisaalta Suomen saksalaismyönteiset piirit hautoivat vallankaappausta Saksan sotapolitiikan tukemiseksi ja Suomen pitämiseksi linjassa.

 

Suomi ja Britannia olivat ainoat Euroopan maat, joissa parlamentti toimi koko sodan ajan. Hallitus ja sen sisäpiiri suunnitteli ja tunnusteli rauhaa. Ymmärrettävää on, ettei niistä voinut huudella ennakkoon. Valta keskittyi hallitukselle. Mutta suuret ratkaisut hyväksyttiin eduskunnassa, kuten välirauhansopimus syksyllä 1944.

 

Rantanen tyrmää täysin kotimaisen rauhanopposition toiminnan ja merkityksen sodasta irrottautumisessa. Rantanen toteaa Urho Kekkosen vaatimukset  sodasta irrottautumiseksi ja rauhasta jo  vuonna 1943  jälkiviisaaksi ja virheelliseksi.

 

Suomi selviytyi, koska suomalaiset olivat yksimielisiä. Rantanen osoittaa, että politiikkaa ja diplomatiaa tehtiin taitavasti. Se on kuin dekkarikertomukseen verrattava tarina, jonka kruunaa  rintaman taistelut. Hallitus joutui päättämään ja tekemään politiikkansa ahtaassa raossa. Kohtalo oli Suomelle armelias. Mutta Suomi ei ollut armelias hallituksen sisäpiirille. Neuvostoliiton vaatimuksesta sisäpiiristä tuomittiin “sotasyyllisenä”  mm. Risto Ryti ja Väinö Tanner.

 

 

Mikko Lund