Venäjän ärsyttäminen ei ole Suomen etujen
mukaista
Suomessa tapahtuu uskomattomia asioita. Suomi on toisen maailmansodan jälkeen harjoittanut yhteistyöpolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon ja sen seuraajaan Venäjään. Paasikiven historiallinen havainto oli, ettemme voi maantieteelle mitään. Emme voi valita naapureita. Lähtökohtana on ollut Kekkosen havainto, että ystävät on hankittava läheltä ja viholliset jos niitä pitää olla mahdollisimman kaukaa. Neuvostoliittoa tyydytti se, että Suomi yya-sopimuksessa ja politiikassa takasi, ettei aluettamme käytetty hyökkäyksiin tai vihamielisiin tarkoituksiin Neuvostoliittoa vastaan. Vanhat viisaudet ja vanha ystävyyspolitiikka on nyt työnnetty syrjään, kun USAn ilmavoimat lähettää Suomeen kuusi F-15 hävittäjää ja noin sata sotilasta. Jatkoa seuraa keväällä, kun parisenkymmentä Styker-panssaria ja 150 sotilasta osallistuvat Arrow- harjoitukseen Niinisalossa. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta harjoituksesta Suomen maaperällä. Täysin uskomatonta ja ihmeellistä toimintaa.
Mikä on tämän politiikan viesti ja sen seuraukset?
Yhdysvaltojen ilma- ja maavoimien tulo sotaharjoitukseen Suomeen on aivan uusi askel Suomen turvallisuuspolitiikassa. Sen takia on käsittämätöntä, että valtioelimemme,
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Juha Sipilä, ulkoministeri ja puolustusministeri ovat autuaan välinpitämättömiä, mitä Suomessa tapahtuu. Ulkopoliittinen eliitti rauhoittelee ja tyynnyttelee ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä on tämän selvän linjan muutoksen takana? Mitä tästä vielä seuraa?
Onko kyseessä ylimmän valtiojohdon otteen lipsuminen harjoituksista päätettäessä, kuten Risto Volanen kysyy blogissaan 18.2.2016 Kysymys presidentti Niinistölle? Volanen kirjoittaa, että seitsemän vuoden kokemuksen perusteella voin sanoa, että Tasavallan presidentti ja pääministeri ylimpinä vastaavat sotaharjoituksen pitämistä koskevista päätöksistä, jotka tehdään hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Kun jäsenet eivät ole puuttuneet harjoituksia koskeneisiin puolustusministerin harjoituksen järjestämistä koskeviin yksityiskohtiin, "syynä on puuttuva tahto tai osaaminen".
Suomi harjoituksiin osallistumalla tulee osaksi läntistä pelotetoimintaa. Haluttiin tai ei, tämä on kaikkein vakavin asia, sanoo Visuri (Suomen Kuvalehti 26.2.2016).
Harjoituksista välittyy kuva, jonka mukaan sotilaat päättävät asioista. Politiikka vain siunaa, mitä Suomessa ja turvallisuuspolitiikassa tapahtuu. Suomi ja Nato sopivat syksyllä 2014 isäntämaasopimuksen. Sopimuksen allekirjoitti puolustusvoimien komentaja, kenraali Jarmo Lindberg. Stubbin hallitus siunasi sopimuksen. Stubb totsesi, ettei sopimus tarvitse eduskunnan hyväksyntää, koska se on vuonna 1994 Naton kanssa tehdyn rauhankumppanuussopimuksen mukainen.
Suomessa on siis turvallisuuspolitiikassa jo pitemmän aikaan lipsuttu lännen suuntaan ja sotilaat ovat päättäneet asioista. Nyt on vähän ryhdytty kysymään, mikä on homman nimi. SDPn puheenjohtaja Antti Rinne ja Eero Heinäluoma vaativat selvitystä linjasta.
Mikko Lund
Suomessa tapahtuu uskomattomia asioita. Suomi on toisen maailmansodan jälkeen harjoittanut yhteistyöpolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon ja sen seuraajaan Venäjään. Paasikiven historiallinen havainto oli, ettemme voi maantieteelle mitään. Emme voi valita naapureita. Lähtökohtana on ollut Kekkosen havainto, että ystävät on hankittava läheltä ja viholliset jos niitä pitää olla mahdollisimman kaukaa. Neuvostoliittoa tyydytti se, että Suomi yya-sopimuksessa ja politiikassa takasi, ettei aluettamme käytetty hyökkäyksiin tai vihamielisiin tarkoituksiin Neuvostoliittoa vastaan. Vanhat viisaudet ja vanha ystävyyspolitiikka on nyt työnnetty syrjään, kun USAn ilmavoimat lähettää Suomeen kuusi F-15 hävittäjää ja noin sata sotilasta. Jatkoa seuraa keväällä, kun parisenkymmentä Styker-panssaria ja 150 sotilasta osallistuvat Arrow- harjoitukseen Niinisalossa. Kyse on kaikkien aikojen suurimmasta harjoituksesta Suomen maaperällä. Täysin uskomatonta ja ihmeellistä toimintaa.
Mikä on tämän politiikan viesti ja sen seuraukset?
Yhdysvaltojen ilma- ja maavoimien tulo sotaharjoitukseen Suomeen on aivan uusi askel Suomen turvallisuuspolitiikassa. Sen takia on käsittämätöntä, että valtioelimemme,
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, pääministeri Juha Sipilä, ulkoministeri ja puolustusministeri ovat autuaan välinpitämättömiä, mitä Suomessa tapahtuu. Ulkopoliittinen eliitti rauhoittelee ja tyynnyttelee ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä on tämän selvän linjan muutoksen takana? Mitä tästä vielä seuraa?
Onko kyseessä ylimmän valtiojohdon otteen lipsuminen harjoituksista päätettäessä, kuten Risto Volanen kysyy blogissaan 18.2.2016 Kysymys presidentti Niinistölle? Volanen kirjoittaa, että seitsemän vuoden kokemuksen perusteella voin sanoa, että Tasavallan presidentti ja pääministeri ylimpinä vastaavat sotaharjoituksen pitämistä koskevista päätöksistä, jotka tehdään hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Kun jäsenet eivät ole puuttuneet harjoituksia koskeneisiin puolustusministerin harjoituksen järjestämistä koskeviin yksityiskohtiin, "syynä on puuttuva tahto tai osaaminen".
”Suomalaisten päättäjien asenne on muuttunut”, vastaa
turvallisuuspolitiikan ja strategian tutkija, valtiotieteiden tohtori Pekka Visuri
Suomen Kuvalehdessä.
Hänen mukaansa ajatukseen ulkomaisista joukoista Suomen maaperällä
suhtaudutaan nykyisin aiempaa kevyemmin. Sotien jälkeen
vallinnut varovaisuuslinja
näyttää päättyneen.
Tämä ei ole Visurin mukaan hyvä asia.
”Kyse ei ole siitä, pyrkiikö Suomi tietoisesti sitoutumaan johonkin
suurvaltaan, vaan siitä, miten ulkopuoliset toimijat tilannetta tulkitsevat.
Harjoitustoiminta on
aina kannanotto ja sillä on symboliarvoa.”
Visurin tarkoittamasta ulkopuolisten tulkinnasta voi saada kuvan
esimerkiksi länsimaisista tiedotusvälineistä, joissa amerikkalaisten
harjoitustoiminta Suomessa on
yleisesti liitetty osaksi Venäjää vastaan suunnattua
pelotetta.
Suomi harjoituksiin osallistumalla tulee osaksi läntistä pelotetoimintaa. Haluttiin tai ei, tämä on kaikkein vakavin asia, sanoo Visuri (Suomen Kuvalehti 26.2.2016).
Venäläisessä mediassa puolestaan on tulkittu Suomen viestivän, että se
suhtautuu entistä avoimemmin Nato-jäsenyyteen.
Harjoituksista välittyy kuva, jonka mukaan sotilaat päättävät asioista. Politiikka vain siunaa, mitä Suomessa ja turvallisuuspolitiikassa tapahtuu. Suomi ja Nato sopivat syksyllä 2014 isäntämaasopimuksen. Sopimuksen allekirjoitti puolustusvoimien komentaja, kenraali Jarmo Lindberg. Stubbin hallitus siunasi sopimuksen. Stubb totsesi, ettei sopimus tarvitse eduskunnan hyväksyntää, koska se on vuonna 1994 Naton kanssa tehdyn rauhankumppanuussopimuksen mukainen.
Suomessa on siis turvallisuuspolitiikassa jo pitemmän aikaan lipsuttu lännen suuntaan ja sotilaat ovat päättäneet asioista. Nyt on vähän ryhdytty kysymään, mikä on homman nimi. SDPn puheenjohtaja Antti Rinne ja Eero Heinäluoma vaativat selvitystä linjasta.
Rinne kirjoitti, että julkisessa keskustelussa kotimaassa sekä
myös ulkomailla on esitetty arvailuja siitä, onko Suomen ulko- ja
turvallisuuspoliittinen linja muuttunut. Epäselvyyksiä
Suomen linjasta ovat Rinteen mukaan herättäneet muun muassa puolustusministeriön
uudet sotaharjoitukset ja amerikkalaisten sotakoneiden kutsuminen
Suomeen.
– Ulko- ja turvallisuuspoliittinen arvio täytyy tehdä ja se on
poliitikkojen, ei sotilaiden tehtävä, Rinne sanoi STT:lle.
– On tärkeätä, että Suomen oma toiminta toteuttaa
johdonmukaisella tavalla aikaisemmin ilmoittamia Suomen ulko- ja
turvallisuuspolitiikan päämääriä. Millään hallinnonalalla, ei myöskään
puolustushallinnolla tai puolustusministeriöllä, voi olla mitään omaa ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaa, Rinne kirjoitti MTV:n
nettikolumnissaan.
Ex kansanedustaja Mikko Elo panee paremmaksi ja kysyy asian
juuriin mennen, onko Suomi jo siirtynyt demokratiasta sotilasvaltioksi. Onko
poliitikkojen valta vain näennäinen, kysyy Elo ihan oikein.
Kenraalit ovat keksineet presidentti Niinistölle liian
heppoisan selityksen, että kysymys on vain teknisistä harjoituksista. Että
presidentti vielä tällaista toistelee, ja että tällainen hömppä nielaisee
julkisuuden. Se kertoo suomalaisen keskustelun ja politiikan
pinnallisuudesta.
Elo huomauttaa, että ainahan sotaharjoitukset ovat teknisiä,
mutta nyt ne pidetään ydinasevaltion välittömässä läheisyydessä. Elo huomauttaa,
että presidentin olisi parasta myöntää, että valta siirtyi isäntämaasopimuksen
mukana kenraaleille.
Vähän teennäiseltä ja kesyltä vaikuttaa tämä suomalaisten
poliitikkojen ote ja aktiivisuus. Vähän loukkaantuneita ollaan tai sinne päin,
kun kansanedustajat ja eduskunta on jälleen kerran sivuutettu. Eduskunta tyytyy
kiltisti siihen, mitä sille tarjotaan. Tällainen lammaslauma meillä on
eduskunnassa.
Tietysti voidaan filosofoida, että eikö Suomi ole itsenäinen
valtio. Kyllä, mutta olemmeko valmiit maksamaan itsepäisyydestä ja historian
unohtamisesta. Venäjä ei pidä siitä, että Suomi tarjoaa aluettaan Venäjä-
vastaiseen operaatioon. Nato on ilmoittanut toimivansa Venäjän pyrkimyksiä
vastaan. Ei voi kuin ihmetellä, että korkein valtiojohto ei ole historiasta
mitään oppinut. Selvää on, että Venäjä ei tule jättämään huomiotta mitä sen
lähinaapurissa tapahtuu. Tällainen Venäjän ärsyttäminen ei ole Suomen etujen
mukaista. Se on ikkunoiden rikkomiseen verrattavaa Venäjän ärsyttämistä. Kyllä
Venäjä tulee aikanaan vastaamaan.
Mikko Lund