maanantai 28. huhtikuuta 2014

Riihimäellä leikataan oikeasuuntaisesti mutta riittämättömästi

  Riihimäellä   leikataan  oikeasuuntaisesti mutta riittämättömästi
 
 
 
Pitemmän aikaa on jo ollut nähtävissä, että Riihimäellä menee taloudessa huonosti. Kaupunginjohto ja kaupunginhallitus  ovat yrittänyt pyristellä vastaan kaunistelemalla taloutta ja poistoja alentamalla, mutta  se on yhtä vähän lämmittänyt  kuin pienen pojan pissi  pöksyihin talvipakkasessa.
 
Aloitteeni pohjalta kaupunginvaltuusto  viime vuoden  lopussa velvoitti kaupungin-hallituksen seuraamaan talouskehitystä kriisikuntakriteereillä kuukausittain. Kaupunginhallitus päätti 11.4. käsitellessään neljännesvuosikatsausta  velvoittaa  kaupunginjohtajan yhteistyössä hallintokuntien kanssa laatimaan toimenpideohjelman talousarvion 2014  tasapainottamiseksi. Kaupunginhallitus esittää hallintokunnille toimialojen säästötavoitteena noin 1,5 miljoonaa euroa.
 
 
 
Kaupunginhallitus on liikkeellä  kyllä  oikea- aikaisesti ja oikeasuuntaisestikin, mutta riittämättömästi.  Helmikuun kuukausiraportin mukaan vuoden 2014 vuosikate tulee olemaan lähes neljä miljoonaa euroa talousarviossa ennakoitua pienempi. Tulos johtuu siitä, että tulot eivät ennusteiden mukaan toteudu. Omaisuuden myyntitulot jäävät 2,9 miljoonaa euroa, valtionosuudet 0,5 miljoonaa euroa ja osinkotuotot 0.9 miljoonaa euroa alle budjetoidun. Kaupunginhallituksen  olisi tullut tavoitella  vähintään   4  miljoonan säästöjä.
 
 
Talouden tasapainottamista koskevan säästötarpeen muodostuessa näin suureksi pinnallinen tasapainottaminen jää riittämättömäksi. Se vuoksi esitin tarkastuslauta-kunnassa, että kaupunginvaltuustolle ja kaupunginhallitukselle ehdotetaan, että talousarvio vuodelle 2014  on avattava ja kirjoitettava menojen ja tulojen osalta  uusiksi. Korjaamisessa ei ole kysymys vain tästä vuodesta, vaan koko suunnittelukaudesta.
 
Selvää on, että Riihimäen 1,5 miljoonan säästö ei ratkaise talouden tasapainotusta. Kun asia paljastuu kaupunginhallitukselle, silloin voidaan talousarvio korjata vastaamaan todellisia lukuja.
 
Joka tapauksessa on hyvä, että oikaisutoimia ja talouden tasapainotusta mietitään  vuoden alkupuolella.  Silloin talousarvion toteutuvaan  kehitykseen voidaan vaikuttaa. Mikäli  oikaisu jäisi  loppuvuodelle silloin  ei voitaisi muuta kuin siunata  toteutunut kehitys.
 
 
Mikko Lund 
 
 
 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Emmekö todella saa olla kateellisia?

 
Emmekö  todella saa olla kateellisia?
 
 
Aikoinaan politiikassa Sauli Niinistö  paheksui niitä, jotka rohkenivat kadehtia rikkaita. Minä en paheksu, mutta ihmettelen, miksi kansalaiset eivät saisi olla kateellisia rikkaille. Ja niinhän se tuntuu, että suomalaiset ovat hyvin kateellisia ja syyksi riittää mikä tahansa asia.  Mutta tyypillinen kateuden aihe on täällä  tietysti  rikkaus, parempi palkka,  naapurin auto jne. Suomalaiset eivät ole kuitenkaan järkyttävän kateellisia.
 
Kirjassaan Miksi Suomi on Suomi  Tommi Uschanov  ruotii kansallista kateuttamme ja paljastaa, että muualla osataan olla myös kateellisia. Maailmalla puhutaan esimerkiksi  tyypillisestä  hollantilaisesta ja tyypillisestä  australialaisesta  kateudesta.Muuallakin osataan siis olla kateellisia eikä se suuntautuminen taida poiketa  juuri kansallisuuden mukaan. Syitä kateuteen riittää. Ei se  kateus synny tyhjästä.
 
Helsingin Sanomissa lukijat kertoivat, mikä heidän mielestään on oikeudenmukainen palkka eri ammateissa. Asiaan liittyi verkkokysely, johon oli vastannut  yli 13 000 suomalaista. Ihanne oli selvä: Saman verran palkkaa kaikille!
Korkein hyväksyttävä palkka oli 4 109 euroa, jonka ihmiset olisivat valmiit maksamaan  ilman kateuden häivääkään terveyskeskuslääkärille. Suomalaisten nykyinen  keskipalkka  on      1 000 euroa vähemmän.
 
Suomalaiset ovat kateellisia. Ehkä eivät kuitenkaan sen kateellisempia kuin kansat keskimäärin. Mutta kateellisuus on sitkeää, laajaa  ja se puhuttaa. Töissä saa  tienata korkeintaan 1 000 euroa enemmän, mutta jos onni tuo lottovoiton kuusi miljoonaa, niin sehän on sopiva summa, kuten akaalainen R- kioskin myyjä kommentoi  lottovoittoa. Emme salli naapurillemme  palkkaa tonnia enempää, mutta onnenkantamoisena hyväksymme  ehdottomasti 6 miljoonaa.
 
Kateus ja oikeudenmukaisuus eivät synny tyhjästä. Sama palkka on oikeudenmukaista ja kateus on liittolainen, joka vartioi  samapalkkaisuutta. Mutta onnettaren jakama 6 miljoonaa  ei ole tästä maailmasta. Se on miellyttävä ja hyväksyttävä poikkeus! Minä oletan, että kysymys on yksinkertaisesti siitä, että emme ymmärrä ja käsitä, miten iso kasa euroja  on 6 miljoonaa.
 
 
Mikko Lund

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Venäjän vähättelyllä ei voiteta mitään

 
Venäjän vähättelyllä ei voiteta mitään
 
 
 
Suomessa on Venäjä- pelkoa, jota suoremmin sanoen on kutsuttu “ryssävihaksi”. Nythän on niin, että me emme ryssittelemällä ja rautaa rajalle vaatimalla mahda suurvalta Venäjälle mitään. Tunteet käyvät kuumana, sitä todistaa taannoinen Ajankohtaisen kakkosen Venäjä- keskustelu, joka paikoitellen ryöstäytyi huutamiseksi ja eri mieltä olevan nimittelyksi.
Ristiriitaisten väitteiden ja kaaoksen keskellä tarvitaan viileää analyysia, tosiasioita  ja harkintaa. Venäjä on naapurimme; maantieteelle emme voi mitään.
 
 
Harkintaa parhaimmillaan osoitti taannoin Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka Yle uutisten haastattelussa  yritti ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi ja mihin Venäjä on menossa. 
Ymmärtäminen auttanee myös sen hahmottamista, mikä Venäjä-suhteissa on Suomen suhteen on  totta ja mikä ei.
 
 
Niinistö arvelee Venäjän nyt pyrkivän palauttamaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kadonneen itsetuntonsa. Etupiiriajattelu ei ole kadonnut minnekään ja sitä kautta Venäjä tuo perusteluja toimilleen. Eurooppalaisia arvoja on saatettu tyrkyttää venäläisille liiankin hanakasti. Hänen mukaansa näyttää, ettei ihminen opettamalla ihan helpolla arvojaan muuta.
 
Läntinen sotilasliitto Nato on vahvistanut sotilaallista esiintymistään Venäjän läheisyydessä. Voimannäytön tehoa on vaikea arvioida, jos Venäjän johdon aikeiden arviointi on arvailua.
 
Niinistö tapasi Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman jokunen viikko sitten Haagissa. Niinistö kertoi haastattelussa esittäneensä Obamalle Venäjästä arvion, jonka mukaan ”vähätelty karhu on vaarallisempi kuin haavoittunut”.
 
 
Venäjä tuskin pitää Suomea sinänsä uhkana turvallisuudelleen. Miten piskuinen Suomi voisi uhata suurvaltaa? Mutta Venäjää  kiinnostanee vanhastaan se, tuleeko   Venäjälle  mahdollisesti uhkaa Suomen kautta. Jos Suomi liittyisi Natoon,  silloin  vaarana voisi olla , että Suomen aluetta voitaisiin käyttää sotilastarkoituksiin Venäjää vastaan.
 
Venäjä katsoo, että Nato ei ole rauhanjärjestö, vaan vihamielinen Venäjää vastaan  suunnattu liitto.  Sen takia Naton laajentuminen Venäjän lähelle herättää Venäjällä voimakasta  pelkoa. Menneisyyden aaveet alkavat kummitella.
 
 
Sen takia rauhantahtoisen  ja sillanrakentajanakin toimineen Suomen ei pidä ärsyttää  Venäjä – karhua. Turhaa neulanpistoa on haikailla Nato- jäsenyyttä. Suomen on huolehdittava itse oman alueensa koskemattomuudesta ja turvallisuudesta. Aseistautuminen ja uskottavan puolustuksen rakentaminen tulee tavattoman kalliiksi. Oikea, viisas ulkopolitiikka on paras henkivakuutus.
 
Olemme mukana EU: ssa.  Lissabonin sopimuksessa määrätään vastavuoroisesta puolustusavusta ja sitoudutaan yhteisen puolustuksen kehittämiseen. Unionin perussopimuksen mukaan, jos joku jäsenmaa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla on velvoite auttaa siinä. Tätä tuskin voi pitää  välittömänä tukena ja turvana, mutta ei se ole merkityksetöntä.
 
Olisiko pitemmällä tähtäimellä katsoen pienelle maalle apua  EU:sta niin, että se oikeasti voisi korvata tai täydentää mahdollista  Nato- ratkaisua ja taata turvaa  kolmannen maan  oikeudetonta tunkeutumista ja hyökkäystä vastaan? Ehkä näin tulee tulevaisuudessa tapahtumaan  tai sitten ei. Se on kuitenkin selvää, että pienen maan on omien kokemustensakin kautta viisainta pyrkiä turvaamaan  eri vaihtoehtojen hyödyntäminen  mahdollisessa kriisitilanteessa.
 
Olennainen kysymys on, miten luemme ja tulkitsemme Venäjän agressiivista toimintaa. Yliopistotutkija Helana Rytövuori- Apunen  arvioi Krimin kriisiä  oireellisestikin mm. seuraavasti:
 
“Kriisin yleisemmät vaikutukset maailmanpolitiikassa riippuvat paljolti siitä, asetetaanko Venäjän toimet defensiivisen turvallisuuspolitiikan vai kylmän sodan laajenemistahtoisen politiikan tulkintapuitteisiin. Suomalaisista poliitikoista ei näytä olevan selvittämään EU:lle, että Venäjän tavoitteet olisi edullista nähdä kohtuullisessa määrin puolustuksellisina ja näin luoda edellytyksiä neuvottelulle.

Venäjä ei ole ”mysteeriin kääritty arvoitus salaperäisyyden kätkössä”, vaikka Winston Churchill näin sanoikin. Samaan hengenvetoon hän näet lisäsi, että ”ehkä on avain”, ja se on Venäjän kansallinen intressi. 

Putin on Krimillä varautunut eri vaihtoehtoihin; tämä on valtiotaitoa poliittisen realismin tapaan. Lännessä realismin on korvannut deklaratiivinen arvopolitiikka. Venäjä-suhteissa tarvittavan valtiotaidon sijalla on mediapolitikointia, joka uhoaa sanktioilla politiikan kotiareenoilla. Näin rikkoontuu se hauras yhteistyömahdollisuus, jota Ukrainan kaltaiset vararikon partaalla kamppailevat maat kipeästi tarvitsevat. Yhtenäisen Ukrainan poliittisiin edellytyksiin varmasti vielä palataan, valitettavasti jälkijunassa."

 
Mikko Lund

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Perustuslaki turvaa asumisoikeuden ja vapaan liikkumisen

Perustuslaki  ja  EU- direktiivi  turvaavat asumisoikeuden ja vapaan liikkumisen
 
 
 
 
Savon Sanomat ym. kertoivat, että   Suomessa asuu yli 20 000 ihmistä kesämökeillään  ympäri vuoden. Erikoista on, että asia herättää huomiota ja se yltää uutiseksi. Perustuslain mukaan Suomessa on kansalaisilla vapaa liikkuvuus  ja oikeus asua, missä haluaa. Se on myös yksi  EU:n peruspilareista. Miksi tähän sitten puututaan?
 
Kuntaliiton viime lokakuussa tekemän selvityksen mukaan runsaat 20 000 suomalaista asuu ympärivuotisesti mökeillään. Vapaa-ajan asunnoksi kaavoitetulla mökillä ei saa asua vakituisesti.
 
Kangasalan rakennuslautakunta velvoitti pari vuotta sitten 800 euron uhkasakon voimin pariskuntaa lopettamaan loma-asunnon luvattoman käytön vakituisena asuntona. Hallinto-oikeus asettui samalle kannalle ja myöhemmin  siis myös KHO.
Alueen kaavan mukaan se on loma-asuntoaluetta ja vakituisen rakennuksen salliminen vaatisi poikkeuslupaa. Samanlaisia rakennuspaikkoja on Kangasalla 2 500 kappaletta.
Kunta totesi, että jos yhdelle sallitaan tällainen asuminen, se pitää sallia kaikille ja silloin ei ole enää merkitystä erotella kaavassa loma-asuntoja vakituisista.
KHO katsoi myös, että kenelläkään ei ole oikeutta asua omistamallaan maa-alueella, jos se on vastoin maankäyttö- ja rakennuslakia. Näin siitä huolimatta että perustuslaki takaa vapaan liikkuvuuden.
 
KHO  päätti, että omistamallaan tontilla ei ole oikeutta asua, mikäli se on vastoin maankäyttö- ja rakennuslakia. Vapaa-ajan asunnosta on poistuttava tietyksi aikaa vuoden kuluessa.  Kesämökin käyttötarkoitusta  voi muuttaa  asumisen tarpeita vastaavaksi. Se  voi olla erilaisine poikkeuslupineen ja kaavamuutoksineen melko  hankala  paperisotaa vaativa asia.
 
Mökkiasuminen on suosittua. Mökit ovat nykyisin  hyvin varustettuja ja sopivat ympärivuotiseen asumiseen.
 
Kuntien suhtautuminenkin asiaan vaihtelee. Suurinta osaa kuntia kesämökkiasuminen ei kiinnosta tippaakaan. Toiset kunnat pelkäävät asumisesta seuraavia kustannuksia eivätkä suosi tällaisia asukkaita.Toiset kunnat ottavat vastaan kiljuen uusia veronmaksajia.
 
Suomen Perustuslain 9 §  säätää liikkumisvapautta:
 
Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa.

22 §  koskee perusoikeuksien turvaamista:
Julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
 
 
 
 
KHO:n ratkaisu ihmetyttää. Perustuslain säädöksetkään ei riitä. Korkein oikeusaste asettuu viranomaisten puolelle asukkaita vastaan. Se ei vakuuta, että perusoikeuksista ja ihmisoikeuksista huolehditaan. Viranomaisten toiminnassa on moitittavaa. Viranomaisten suhtautuminen asiaan tulee yhtenäistää. Suomen kansalaisilla on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Mökkiläisiä eri kunnissa tulee kohdella samanarvoisesti. Valtion ja kuntien on turvattava kansalaisten perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.
 
 
Mikko Lund
 
 
 
 
 
 
 

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kunnan palkallisillakin on sananvapaus

Kunnan palkollisillakin on sananvapaus
 
 
Kunnan palkolliset eivät paljoa perusta perustuslain takaamasta sananvapaudesta. He eivät ole kovin kärkkäitä käyttämään sananvapauttaan. Vain harvoin kunnan palveluksessa olevalta on kirjoitus paikallisessa lehdessä. Harvoin jos koskaan virkamiehet vastaavat  kaupunkilaisten suoriin kysymyksiin tai kirjoituksiin. Missä on hallinnon avoimuus?
 
Mistä tässä on kysymys?  Mitkä ovat ne rakenteet, jotka tekevät palkollisista hiljaisia?  Kunnalliset esimiehet ovat usein mielellään  ennalta ohjeistaneet  vapauden  käyttämistä unohtaen tarkoituksellisesti
perustuslain määräykset. Luottamushenkilöt luottavat  johtaviin virkamiehiin  eikä luottamushenkilöillä useinkaan ole edes kykyä  arvioida ohjeiden oikeellisuutta. Luottamushenkilöt haluavat ol
la kukkona tunkiolla, siinä ei helposti  anneta sananvapautta
kaikille. Silloin kun virkamies tai työntekijä  on käyttänyt sananvapautta  , kuntaorganisaatiot ovat usein ryhtyneet rajoittamaan vapauden käyttöä.
 
Tällainen ikävä esimerkki tulee Riihimäeltä.
 
Riihimäellä  luokanopettaja sai 23.4.2012  Riihimäen kaupungilta kirjallisen varoituksen  Aamuposti- lehdessä julkaistun mielipidekirjoituksen johdosta.
 
Eduskunnan oikeusasiamies on 20.9.2013 antanut päätöksen opettajan sananvapautta koskevassa asiassa.  Oikeusasiamies on todennut, että luokanopettajan  kirjalliseen varoitukseen johtaneet lausumat ovat  mahtuneet hänen sananvapautensa rajoihin.
 
Toimenpiteinä oikeusasiamies on päättänyt antaa Riihimäen kaupungin kasvatus- ja opetustoimenjohtajalle sekä kaupunginlakimiehelle huomautuksen luokanopettajan  sananvapauden loukkaamisesta.
 
Oikeusasiamiehen päätöksen perusteella perusoikeuksien loukkaukset pitää ensisijaisesti estää. Jos tämä ei onnistu, perusoikeuksien loukkaukset pitää oikaista tai korjata. Jos tämäkään ei enää onnistu, loukkaus tulee hyvittää.
 
Oikeusasiamies on esittänyt Riihimäen kaupungin arvioitavaksi, miten annetun kirjallisen varoituksen antamisesta  luokanopettajalle aiheutunut sananvapauden loukkaus olisi oikaistavissa tai korjattavissa ja edelleen, miten loukkaus olisi hänelle hyvitettävissä. Oikeusasiamies on pyytänyt Riihimäen kaupunkia ilmoittamaan 30.11.2013 mennessä, mihin toimenpiteisiin oikeusasiamiehen esitys on antanut aihetta.
 
Erikoista on, että tämän jälkeen asiassa ovat vaienneet niin kaupunki kuin luokanopettajakin. Emme tiedä, mikä on ollut kaupungin korvaussumma ja kuinka  se on tyydyttänyt  luokanopettajaa, joka  on joutunut  kärsimään virkamiesten ja luottamushenkilöiden hölmöilystä.
 
 
Tutkija Laura Tiitisen osoittaa, että  sananvapautta rajoitetaan kunnissa myös sosiaalityössä  sellaisissakin asioissa, joissa siihen ei ole mitään perusteita. Monilla paikkakunnilla virka- ja luottamusmiesjohtajat ovat omineet yksinoikeuden puhua alan asioista, kun taas muita on vaadittu vaikenemaan.

Tavallista on uhkailu ja vaatimus luvan pyytämisestä mielipiteen ilmaisemiseen.
 
 
 
Laura Tiitinen on tutkinut  sosiaalityön toteumista kunnissa ja hän on usein törmännyt sosiaalityöntekijöiden  sanavapauden rajoittamiseen. Jos julkisuudessa on arvostellut vaikkapa resurssien vähyyttä, voi äärimmäisessä tapauksessa olla kohta entinen työntekijä. Asiahan on yleisesti tunnettu tosiasia.

Jatkuva säästämisen paine on johtanut siihen, etteivät ylemmät virkamiehet ole katsoneet suopein silmin työntekijää, joka on kertonut asiakkaalle tämän oikeuksista palveluihin.
 
 
Jokaisen kuntapäättäjän ja johtavan virkamiehen luulisi  ymmärtävän, että  kunnissakin perustuslain takaama Ilmaisuvapaus on olemassa ilman erillistä lupaa ja ennakkosensuuria tai eduskunnan oikeusasiamiehen erityistä päätöstä.
 
 
Mikko Lund

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Sofi Oksanen:Venäjän ahneus on pysäytettävä

Sofi Oksanen: Venäjän ahneus on pysäytettävä
 
 
 
Olen ollut tavallista huolestuneempi siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa ja erityisesti Krimillä.  Kirjailija Sofi Oksasen puheenvuoro Expressen-lehdessä 21.3.2014 pysäyttää. Oksasen mukaan vallassa ollessaan  Ukrainan entinen johtaja Janukovitsh oli ehtinyt pidättää neuvostorikoksia tutkineita historioitsijoita ja suhtautua suvaitsevaisesti neuvostovallan aikaansaamaan kansanmurhaan. Hän oli toiminut kuten moskovanmielisen johtajan kuuluukin. Ukrainan  kansa sanoi tälle ei ja sotki Putinin pitkäaikaiset suunnitelmat Ukrainan huomaamattomasta liittämisestä Venäjän yhteyteen.
 
Oksanen kirjoitti Expressen-lehdessä : “Nyt on lännen vuoro sanoa ei Venäjän pyrkimyksille laajentaa valtaansa maansa rajojen ulkopuolelle eikä sitä tehdä diplomaattisella dialogilla. Tarkoitusperistään toistuvasti valehteleva taho on mahdoton keskustelukumppani. Venäjä on jo osoittanut, että näennäisellä diplomatiallaan se vain ostaa aikaa kuljettaakseen järeämpiä aseita rajalleen. Se ostaa aikaa saadakseen läpi kumileimasinlakeja.
Lännessä on yritetty ymmärtää Kremlin johdon toimintaa, mutta kolonialismia ei tarvitse ymmärtää. Se on vain ahneutta, joka pitää pysäyttää. Yrittäisittekö käsittää Merkelin aivoituksia, mikäli hän uhoaisi Saksan menneen suuruuden palauttamisesta? Mitä jos Saksan televisio alkaisi tuutata lastenohjelmia, joissa pehmoeläimet valmistautuvat sotaan? Mitä jos Saksaa johtaisivat Gestapo-koulutuksen saaneet ihmiset? Miltä tuntuisi, jos Hitler olisi saksalaisten mielestä yksi maan historian suurimmista miehistä, kuten Stalin on Venäjällä? Mitä jos Saksa väittäisi, että Eurooppaa (tai venäläisittäin Gayropaa) hallitsee homosalaliitto, kuten antipropagandalain siivittämällä Venäjällä väitetään?”
Oksasen mukaan  sitä ei katsoisi kukaan hetkeäkään. “Te tietäisitte, että sen kehityksen sallimista ette pystyisi selittämään parhain päin lastenlapsillenne.”
Kyllähän on puhuttelevaa tekstiä! Mutta puhuttelevaa on Venäjänkin toiminta!
 
Mitkä ovat Venäjän todelliset aikomukset  Ukrainan suhteen? Tapahtumat Krimillä ovat aiheuttaneet  huolta Suomessakin. Onpa esitetty  arvioita, että Suomi ja Baltian maat kuuluvat Venäjän etupiiriin. Baltian maat kuuluvat Natoon, Suomi ei.
 
 
Oksasen viitteenä on pettämätön nykyhistoriallinen käsitys menneestä. Sanotaan historia toistaa itseään. Valllankäyttötapojen suhteen  hyvät konstit kelpaavat aina sovellettavaksi tarpeen ja tavoitteen mukaan vuosisatojen osoittamalla historiakokemuksella. Oikeastaan Machiavellin kirja on vain tämän vuosituhantisen kokemuksen kodifikaatio, toistuva lähde vallankäytön ja politiikan toimijalle.
 
 
Tarkoitus pyhittää keinot. Se sotkee ulkopolitiikan agendan sisäpolitiikkaan ja päinvastoin. Putin on lenininsä,
stalininsa, hitlerinsä lukenut ja machiavellinsä  sisäistänyt. Brehnevin opista - oikeastaan kommunistien ulkopolitiikan doktriinista  -  on johdonmukaisesti seurannut putinismia, vaikka oppi kommunistisen ihanneyhteiskunnan ylivertaisuudesta on kuollut ja kuopattu.
 
 
Vallankäytön ideologia  on vain välinearvoa ahneelle ja vallantäyteiselle johtajalle. Sitä se voi  olla myös parlamentaarisessa demokratiassa, jos puoluelaitos on menettänyt otteensa ja tulkintansa kansakunnan parhaasta eikä käy avointa väittelyä tavoitteistaan.
 
 
Oksanen kuvaa hyvin historian opetuksista käsin tätä uuden maailmankuvan synnytystuskien draamaa! Kirjoituksen julkistus ruotsalaisessa mediassa tuo viestin menneiltä suomettumisen ajoilta. Lähtölaukauksena Suomen siirtymisestä kylmän sodan olosuhteisiin tulee mieleen Urho  Kekkosen pyjamantaskupuhe Tukholmassa. Suomalaisuus on pelkkää rauhaa, ystävyyttä  ja rakkautta isoon naapuriinsa! Ja sitähän
se oli 1990 -luvulle saakka.
 
 
Tätä Sofi Oksasen  avaamaa keskustelua pitäisi käydä ihan oikeasti  suomalaisessa yhteiskunnassa kärkipoliitikkojen toimesta  näillä raukoilla idän ja lännen  rajoilla. Rajaahan on yli tuhat kilometriä tämän imperialismiin ja isovenäläiseen hybrikseen tukeutuvan kansakunnan rajalla.
 
 
Nykyvenäläisen komentovallan ja "kansallisuuspolitiikan" alla elää "johdetun demokratian" -mallissa jo kymmeniä alistettuja etnisiä kansoja. Suomalaisugrilaisista on vielä itsenäisten kansakuntien joukossa ripe, Suomen tasavalta. Sodasta on kohta 70 vuotta.  Ihmisillä  kokemusta menetyksistä, turvattomuudesta ja sen mukanaan tuomasta valheesta naapurin ihanneyhteiskunnasta. Kokemusperäistä sisältöä puheisiin on saatavilla. Jos kenellä, meillä  suomalaisilla, historian myrskyjen onnekkailla pitäisi olla nyt rohkeutta julkiseen mielipiteidenvaihtoon Venäjän nykypolitiikasta.
 
 
Vapaiden ja sivistyneeseen, länsimaalaiseen demokratiaan sitoutuneiden kansalaisten sitä pitäisi käyvän. Tämä väki on kansallisen politiikan perusjoukkoa, joka kaipaa ja etsii  puoluetta ja  johtajaansa. Pahaa pelkään, että keskustelua  ei tulla käymään. Suomessa vaietaan vaikeista asioista. Puolueet ja poliitikot ovat oman onnensa rakentajia ja taloudellisen vallan vankeja.
 
Entinen presidentti Mauno Koivisto kirjoitti kirjan Venäjän idea. Siinä hän osoitti, että Venäjän idea on laajentuminen. Moskovassa toimittajat kysyivät Koivistolta, mikä on Suomen idea. Koivisto vastasi: Kysymys olemassaolosta.
 
 
Millä ja minkälaisella politiikalla  säilytämme olemassaolomme, itsenäisyytemme? Edellyttäisikö  se kuitenkin Nato- jäsenyyttä, ettemme kriisitilanteessa jäisi yksin? Onhan  aika mahdotonta yksin vastustaa Venäjä- nimistä suurvaltaa, jos sillä sattuisi olemaan sotilaallisia pyrkimyksiä tällä suunnalla. Mitkä olisivat Venäjän vastatoimet, jos siitä välittämättä menisimme Natoon?
 
 
Neuvostoliitto on vaikuttanut  kiistattomasti Suomen politiikkaan. Hyvinvointivaltion luominen on saanut vauhtia ja kannatusta Neuvostoliiton olemassaolosta. Sodan jälkeen ystävyyspolitiikka nuijittiin kansakunnan sieluun ja kansalaisten ohjenuoraksi  valtiollisena doktriinina, josta ei käyty avointa kansalaiskeskustelua. Sitä ei ollut lupa edes koetella. Se loi kansakuntaan vaikenemisen opin. Parempi pitää turpa kiinni kuin katua. Kansallinen itsesäilytys ja myllykirjeet  huolehtivat  hairahtuneiden ojentamisesta.
 
 
Putinisminkaan vaikutuksesta  Suomi ei ole säästynyt. Politiikassa etusijalla on pelaaminen, ensin oma etu, sitten kaverin ja puolueen. Siunauksellista on, jos jotakin sattuisi jäämään yhteisen edun pöydälle. Se näkyy nytkin pääministerin synnyttämässä tilanteessa. Maan asiat huutavat poikkeuksellisella tavalla ratkaisuja.  Valtiollisen rakenteen olemassaolon rahoitus ei riitä.  Epävakaa tilanne lähinaapurissa ja Euroopassa, jopa  maailmassakin, on totta. Samalla kansalaiset ovat totaalisesti menettäneet luottamuksensa puolueisiin ja politiikkaan.
 
 
Tämän kehityksen virran pyörteessä   Suomi on purjehtinut  ja huolehtinut olemassaolostaan. Aika on mitä huonoin heikolle hallitusvallalle ja puolueiden päämäärättömälle ja sekavalle harhailulle. "Vasalliruhtinaat" politiikan jonotuslistalla taputtavat käsiään ja suurella ymmärryksellä  kilvan kehuvat itsekkäistä syistä "rikospaikalta pakenijaa".
 
 
Mutta olisiko nyt aika vihdoin perusteelliselle  keskustelulle.
 
 
 
Mikko Lund
 
 
 
 
 

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Välittäminen on moraalin ja omantunnon kysymys

Välittäminen on moraalin ja omantunnon kysymys



Meillä on syntynyt kipakkaakin keskustelua  välittämisestä. Professori Kangas ehdotti jokin aika sitten, että aikuiset lapset tulisi velvoittaa lailla huolehtimaan vanhemmistaan. Huonoksi on mennyt meno, kun pitää jo kantaa huolta siitä, huolehtiiko lapset vanhemmistaan.


Eikö vanhuksia enää kunnioiteta? Eikö vanhuksille anneta arvoa? Vanhuksien hoidon taso laitoksissa on herättänyt aiheellista huolta.  Hyvä kysymys on pohtia, pitäisikö   lasten  huolehtia paremmin vanhuksistaan. Missä on moraali ja omatunto? 


Sama kysymyksenasettelu nousee esille, kun katsomme lasten kasvatusta. Silti suurin osa  vanhemmista huolehtii hyvin lapsistaan. Mutta viime vuosikymmeninä on ollut yhä enemmän lasten hylkäämistä ja kasvun kannalta tarpeellisen tuen ja rajojen asettamisen suoranaista kieltämistä. Lapsille ei haluta tai osata laittaa  rajoja. Samasta puusta on kysymys, kun kysymme, miksi lasten huostaanotot jatkuvasti kasvavat.


Samaan aikaan on varmaa, että enemmistö huolehtii  kaikin puolin hyvin niin lapsistaan kuin lapset aikanaan vanhemmistaan. Mutta jotakin on silloin särkynyt, kun tämä välittämisen ja huolehtimisen idea ei kanna ja toimi. Silloin yhteiskunta on auttamattomasti pulassa. Korjaaminen voi tapahtua   lain säätämisen kautta.


Siihenhän tämä hyvinvointiyhteiskunta perustuu, että yhä useammasta asiasta on säädetty  lailla. Eduskunta on säätänyt lakeja ja me kansalaiset sitten niitä noudatamme.


Mutta toteutuuko välittäminen yhteiskunnassa  vai pitäisikö siitä säätää lailla.Ei ole vaikea arvioida, että tulevaisuudessa tällaista kysymystä joudutaan pohtimaan yhä useammin.

Professori Kangas kaavailee maksuvelvollisuutta sekä perinnöille uusjakoa sen mukaan ketkä huolehtivat vanhemmistaan ja ketkä eivät. Sosiaalipolitiikan taloudellinen yhteisvastuu on toteutettu verotuksella. Onko tulevaisuudessa tarkoitus täydentää tätä vastikkeellisuudella.  Käsitteenä vaatimus on  vastikkeellista sosiaaliturvaa. Tämän mukaan veroja maksamalla hankitaan jonkinlainen minimitaso, jonka päälle pitää maksaa lisää omista varoista. Tilanteen mukaan omista, vanhempien tai lasten varoista.
Selvää on, että Mopen osalle jäävät ne, joille ei maksajia löydy. Lisämaksua joutuisivat maksamaan sellaisetkin ihmiset, joilla ei sellaiseen olisi varaa.


Hyvinvointiyhteiskunnassa aikuiset on haluttu vapauttaa töihin ja sitä varten on luotu lasten päivähoito ja vanhustenhuolto.  Järjestelmä  on toiminut hyvin.


Kankaan ajatukset  lähtevät siitä, että yhteiskunnan voimavarat eivät enää tule  näihin palveluihin riittämään.


Elatusvelvollisuuus niin lapsiin kuin vanhuksiin liittyvänä  pitäisi olla luonteva osa ihmisten arvomaailmaa. Eri lakeja säätämällä on luotu hyvinvointivaltio. Sen mukaan valtio on ottanut huolehtiakseen lähes kaikesta. Kansalaisten velvollisuutena on vain veronmaksu. Samalla on hämärtynyt terve yhteisöllisyys, jossa oikeuksia saa, kun huolehtii omasta osuudestaan. Omasta osuudesta huolehtiminen on paljossa hämärtynyt.



Mikko Lund

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Suomella ei ole varaa hurahtaa Natoon

Nato- ratkaisun sijasta Suomen on suuntauduttava                 ystävyyspolitiikkaan Venäjän  kanssa
 
 
 
Venäjän interventio  Krimillä on herättänyt hämmennystä ja suoranaista kauhua niin Suomessa kuin erityisesti pienissä  Baltia  maissa. Kylmät väreet ovat kulkeneet selkäpiitä,  kun olemme nähneet uutiskuvia Venäjän erikoisjoukkojen operaatiosta  Krimillä.Olemme arvuutelleet, jääkö interventio tähän vai jatkuuko se Itä- Ukrainaan ja kenties koko Ukrainaan. Länsi joutui tapahtunee tosiasian eteen. Venäjä kaappaa  osan naapuristaan. Tapahtunut ei ole YK:n käytösnormien mukaista. Euroopassa ja  muuallakin maailmalla esiin on noussut vanha Venäjäviha, “ryssäviha”. Sen luuli jo sammuneen, mutta Venäjän toimet ovat sytyttäneet  vanhan vihan elävään roihuun.
 
Venäjä lahjoitti Krimin Ukrainalle vuonna 1954. Sen takia ihmetystä herättää, mitä Venäjä  Krimistä tahtoo. Ehkä  sotilastukikohdan lisäksi Venäjän kannalta on kysymys siitäkin, että kommunistihallinnon lahjoittaessa Krimin ei se antanut sitä todellisuudessa pois itseltään. Kremlin pitkä käsi valvoi Krimiä. 
 
Silloin, kun Venäjä on heikko, on helppo käyttää suurvallan heikkoutta hyväksi, mutta ennemmin tai myöhemmin Venäjä palaa vaatimaan saataviaan. Viisaimmat ovat Suomessakin varoittaneet  Karjala- keskustelussa, että on turha vaatia sellaista, joka nousisi kohta Venäjän voimiestuessa palautusvaatimusten kohteeksi.
 
Yhdysvallat ja Euroopan johtajat asetettiin   tapahtuneen eteen. Vastatoimet ovat vaatimattomia julkilausumiin verrattavia lausumia, jotka eivät paljoa Venäjä- suurvaltaa  heilauta.
 
Suurvallan näkökulmaa kuvaa Putinin lausuma, jonka  mukaan N-liiton hajoaminen oli viime vuosisadan suurin  geopoliittinen katastrofi, jossa kaihertaa Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvien maiden menetys.
 
Suomessakin ovat voimistuneet Nato- jäsenyyden vaatimukset. Helsingin Sanomien kolumnissa päätoimittaja Niemen (16.3.) vaatimus ei koskenut enää pelkästään yleistä Nato- jänenyyttä , vaan pohditaan tapoja, kuinka liittyä Natoon. 
 
Venäjä- pelko on nostanut Suomessa Nato- jäsenyyden ja  varustautumisen kannatusta. 
 
Suomessa tulee tarkkaan harkita ja keskustella, minkälaisen viestin valtiojohto haluaa antaa Ukrainan- tapahtumista. Olisiko se oikea ja Suomen etujen mukainen linja, että hakisimme Nato- jäsenyyttä ja asettuisimme harkitusti etulinjaan vastaanottamaan Venäjän iskut?
Venäjä on mielestäni viestinyt, että he eivät tule katsomaan toimettomina, kun Suomi liittyy Natoon. Venäjä tulee esittämään  vastatoimet. Olisiko tällainen poliittinen linja Suomen edun mukainen ratkaisu? 
 
Eikö Suomessa tulisi Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen muotoileman puolueettomuus- ja ystävällisyyspolitiikan pohjalta pyrkiä  Venäjän politiikan ja turvallisuustarpeiden ymmärtämiseen?  Venäjä pitää tällä hetkellä Nato-ratkaisua itseään vastaan suunnattuna toimena. Tämän takia Nato- jäsenyys olisi vihamielinen, Venäjä vastainen toimenpide. Se on  Venäjän tukinta Nato- ratkaisusta.
 
Se olisi etulinjapolitiikkaa, johon ei tule hurahtaa.
Suomen mahdollisuus on jatkaa Venäjä- ystävällistä politiikkaa ja huolehtia siinä  omasta puolustuksesta ja varustautumisesta tarpeen mukaan. Suomella on todella myönteisiä kokemuksia ystäväpolitiikan tuloksista. Venäjän mahdollisuudet teollisuuden ja kaupan alueella  ovat mittaamattomat. Tulee muistaa, kuten Urho Kekkonen sen määritteli,  ystävät on aina valittava läheltä ja viholliset, jos niitä  on ylipäätään valittava, mahdollisimman kaukaa. Se oli viisas ja kestävä neuvo pitkälle tulevaisuuteen!
 
Mikko Lund