Venäjän vähättelyllä ei voiteta mitään
Suomessa on Venäjä- pelkoa, jota suoremmin sanoen on kutsuttu
“ryssävihaksi”. Nythän on niin, että me emme ryssittelemällä ja rautaa rajalle
vaatimalla mahda suurvalta Venäjälle mitään. Tunteet käyvät kuumana, sitä
todistaa taannoinen Ajankohtaisen kakkosen Venäjä- keskustelu, joka paikoitellen
ryöstäytyi huutamiseksi ja eri mieltä olevan
nimittelyksi.
Ristiriitaisten väitteiden ja kaaoksen keskellä tarvitaan viileää
analyysia, tosiasioita ja harkintaa. Venäjä on naapurimme; maantieteelle emme
voi mitään.
Harkintaa parhaimmillaan osoitti taannoin Tasavallan presidentti Sauli
Niinistö, joka Yle uutisten haastattelussa yritti ymmärtää, mitä tapahtuu ja
miksi ja mihin Venäjä on menossa.
Ymmärtäminen auttanee myös sen hahmottamista, mikä Venäjä-suhteissa on
Suomen suhteen on totta ja mikä ei.
Niinistö arvelee Venäjän nyt
pyrkivän palauttamaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kadonneen itsetuntonsa.
Etupiiriajattelu ei ole kadonnut minnekään ja sitä kautta Venäjä tuo perusteluja
toimilleen. Eurooppalaisia arvoja
on saatettu tyrkyttää venäläisille liiankin hanakasti. Hänen mukaansa näyttää,
ettei ihminen opettamalla ihan helpolla arvojaan muuta.
Läntinen sotilasliitto Nato on
vahvistanut sotilaallista esiintymistään Venäjän läheisyydessä. Voimannäytön
tehoa on vaikea arvioida, jos Venäjän johdon aikeiden arviointi on
arvailua.
Niinistö tapasi Yhdysvaltain
presidentin Barack Obaman jokunen viikko sitten Haagissa. Niinistö kertoi
haastattelussa esittäneensä Obamalle Venäjästä arvion, jonka mukaan ”vähätelty
karhu on vaarallisempi kuin haavoittunut”.
Venäjä tuskin pitää Suomea sinänsä uhkana turvallisuudelleen. Miten
piskuinen Suomi voisi uhata suurvaltaa? Mutta Venäjää kiinnostanee vanhastaan
se, tuleeko Venäjälle mahdollisesti uhkaa Suomen kautta. Jos Suomi liittyisi
Natoon, silloin vaarana voisi olla , että Suomen aluetta voitaisiin käyttää
sotilastarkoituksiin Venäjää vastaan.
Venäjä katsoo, että Nato ei ole rauhanjärjestö, vaan vihamielinen Venäjää
vastaan suunnattu liitto. Sen takia Naton laajentuminen Venäjän lähelle
herättää Venäjällä voimakasta pelkoa. Menneisyyden aaveet alkavat
kummitella.
Sen takia rauhantahtoisen ja sillanrakentajanakin toimineen Suomen ei
pidä ärsyttää Venäjä – karhua. Turhaa neulanpistoa on haikailla Nato-
jäsenyyttä. Suomen on huolehdittava itse oman alueensa koskemattomuudesta ja
turvallisuudesta. Aseistautuminen ja uskottavan puolustuksen rakentaminen tulee
tavattoman kalliiksi. Oikea, viisas ulkopolitiikka on paras
henkivakuutus.
Olemme mukana EU: ssa. Lissabonin sopimuksessa määrätään
vastavuoroisesta puolustusavusta ja sitoudutaan yhteisen puolustuksen
kehittämiseen. Unionin perussopimuksen mukaan, jos joku jäsenmaa joutuu
sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla on velvoite auttaa siinä. Tätä
tuskin voi pitää välittömänä tukena ja turvana, mutta ei se ole
merkityksetöntä.
Olisiko pitemmällä tähtäimellä katsoen pienelle maalle apua EU:sta niin,
että se oikeasti voisi korvata tai täydentää mahdollista Nato- ratkaisua ja
taata turvaa kolmannen maan oikeudetonta tunkeutumista ja hyökkäystä vastaan?
Ehkä näin tulee tulevaisuudessa tapahtumaan tai sitten ei. Se on kuitenkin
selvää, että pienen maan on omien kokemustensakin kautta viisainta pyrkiä
turvaamaan eri vaihtoehtojen hyödyntäminen mahdollisessa
kriisitilanteessa.
Olennainen kysymys on, miten luemme ja tulkitsemme Venäjän agressiivista
toimintaa. Yliopistotutkija Helana Rytövuori- Apunen arvioi Krimin kriisiä
oireellisestikin mm. seuraavasti:
Venäjä ei ole ”mysteeriin kääritty arvoitus salaperäisyyden kätkössä”, vaikka Winston Churchill näin sanoikin. Samaan hengenvetoon hän näet lisäsi, että ”ehkä on avain”, ja se on Venäjän kansallinen intressi.
Putin on Krimillä varautunut eri vaihtoehtoihin; tämä on valtiotaitoa poliittisen realismin tapaan. Lännessä realismin on korvannut deklaratiivinen arvopolitiikka. Venäjä-suhteissa tarvittavan valtiotaidon sijalla on mediapolitikointia, joka uhoaa sanktioilla politiikan kotiareenoilla. Näin rikkoontuu se hauras yhteistyömahdollisuus, jota Ukrainan kaltaiset vararikon partaalla kamppailevat maat kipeästi tarvitsevat. Yhtenäisen Ukrainan poliittisiin edellytyksiin varmasti vielä palataan, valitettavasti jälkijunassa."
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti