Sofi Oksanen: Venäjän ahneus on
pysäytettävä
Olen ollut tavallista huolestuneempi siitä,
mitä tapahtuu Ukrainassa ja erityisesti Krimillä. Kirjailija Sofi Oksasen
puheenvuoro Expressen-lehdessä 21.3.2014 pysäyttää. Oksasen mukaan vallassa ollessaan Ukrainan
entinen johtaja Janukovitsh oli ehtinyt pidättää neuvostorikoksia tutkineita
historioitsijoita ja suhtautua suvaitsevaisesti neuvostovallan aikaansaamaan
kansanmurhaan. Hän oli toiminut kuten moskovanmielisen johtajan kuuluukin.
Ukrainan kansa sanoi tälle ei ja sotki Putinin pitkäaikaiset suunnitelmat
Ukrainan huomaamattomasta liittämisestä Venäjän
yhteyteen.
Lännessä on yritetty ymmärtää Kremlin johdon toimintaa, mutta kolonialismia ei tarvitse ymmärtää. Se on vain ahneutta, joka pitää pysäyttää. Yrittäisittekö käsittää Merkelin aivoituksia, mikäli hän uhoaisi Saksan menneen suuruuden palauttamisesta? Mitä jos Saksan televisio alkaisi tuutata lastenohjelmia, joissa pehmoeläimet valmistautuvat sotaan? Mitä jos Saksaa johtaisivat Gestapo-koulutuksen saaneet ihmiset? Miltä tuntuisi, jos Hitler olisi saksalaisten mielestä yksi maan historian suurimmista miehistä, kuten Stalin on Venäjällä? Mitä jos Saksa väittäisi, että Eurooppaa (tai venäläisittäin Gayropaa) hallitsee homosalaliitto, kuten antipropagandalain siivittämällä Venäjällä väitetään?”
Oksasen mukaan sitä ei katsoisi kukaan hetkeäkään. “Te tietäisitte, että sen kehityksen sallimista ette pystyisi selittämään parhain päin lastenlapsillenne.”
Kyllähän on puhuttelevaa tekstiä!
Mutta puhuttelevaa on Venäjänkin toiminta!
Mitkä ovat Venäjän todelliset aikomukset Ukrainan
suhteen? Tapahtumat Krimillä ovat aiheuttaneet huolta Suomessakin.
Onpa esitetty arvioita, että Suomi ja Baltian maat kuuluvat Venäjän etupiiriin.
Baltian maat kuuluvat Natoon, Suomi ei.
Oksasen viitteenä on pettämätön
nykyhistoriallinen käsitys menneestä. Sanotaan historia toistaa itseään.
Valllankäyttötapojen suhteen hyvät konstit kelpaavat aina sovellettavaksi
tarpeen ja tavoitteen mukaan vuosisatojen osoittamalla historiakokemuksella.
Oikeastaan Machiavellin kirja on vain tämän vuosituhantisen kokemuksen
kodifikaatio, toistuva lähde vallankäytön ja politiikan toimijalle.
Tarkoitus pyhittää keinot. Se
sotkee ulkopolitiikan agendan sisäpolitiikkaan ja päinvastoin. Putin on
lenininsä,
stalininsa, hitlerinsä lukenut ja
machiavellinsä sisäistänyt. Brehnevin opista - oikeastaan kommunistien
ulkopolitiikan doktriinista - on johdonmukaisesti seurannut putinismia, vaikka
oppi kommunistisen ihanneyhteiskunnan ylivertaisuudesta on kuollut ja kuopattu.
Vallankäytön ideologia on vain
välinearvoa ahneelle ja vallantäyteiselle johtajalle. Sitä se voi olla myös
parlamentaarisessa demokratiassa, jos puoluelaitos on menettänyt otteensa ja
tulkintansa kansakunnan parhaasta eikä käy avointa väittelyä
tavoitteistaan.
Oksanen kuvaa hyvin
historian opetuksista käsin tätä uuden maailmankuvan synnytystuskien draamaa!
Kirjoituksen julkistus ruotsalaisessa mediassa tuo viestin menneiltä
suomettumisen ajoilta. Lähtölaukauksena Suomen siirtymisestä kylmän sodan
olosuhteisiin tulee mieleen Urho Kekkosen pyjamantaskupuhe Tukholmassa.
Suomalaisuus on pelkkää rauhaa, ystävyyttä ja rakkautta isoon naapuriinsa! Ja
sitähän
se oli 1990 -luvulle
saakka.
Tätä Sofi Oksasen
avaamaa keskustelua pitäisi käydä ihan oikeasti suomalaisessa yhteiskunnassa
kärkipoliitikkojen toimesta näillä raukoilla idän ja lännen rajoilla. Rajaahan
on yli tuhat kilometriä tämän imperialismiin ja isovenäläiseen hybrikseen
tukeutuvan kansakunnan rajalla.
Nykyvenäläisen komentovallan ja
"kansallisuuspolitiikan" alla elää "johdetun demokratian" -mallissa jo kymmeniä
alistettuja etnisiä kansoja. Suomalaisugrilaisista on vielä itsenäisten
kansakuntien joukossa ripe, Suomen tasavalta. Sodasta on kohta 70 vuotta.
Ihmisillä kokemusta menetyksistä, turvattomuudesta ja sen mukanaan tuomasta
valheesta naapurin ihanneyhteiskunnasta. Kokemusperäistä sisältöä puheisiin on
saatavilla. Jos kenellä, meillä suomalaisilla, historian myrskyjen onnekkailla
pitäisi olla nyt rohkeutta julkiseen mielipiteidenvaihtoon Venäjän
nykypolitiikasta.
Vapaiden ja sivistyneeseen,
länsimaalaiseen demokratiaan sitoutuneiden kansalaisten sitä pitäisi käyvän.
Tämä väki on kansallisen politiikan perusjoukkoa, joka kaipaa ja etsii
puoluetta ja johtajaansa. Pahaa pelkään, että keskustelua ei tulla käymään. Suomessa
vaietaan vaikeista asioista. Puolueet ja poliitikot ovat oman onnensa rakentajia
ja taloudellisen vallan vankeja.
Entinen presidentti Mauno Koivisto kirjoitti kirjan
Venäjän idea. Siinä hän osoitti, että Venäjän idea on laajentuminen. Moskovassa
toimittajat kysyivät Koivistolta, mikä on Suomen idea. Koivisto vastasi: Kysymys
olemassaolosta.
Millä ja minkälaisella politiikalla säilytämme
olemassaolomme, itsenäisyytemme? Edellyttäisikö se kuitenkin Nato- jäsenyyttä,
ettemme kriisitilanteessa jäisi yksin? Onhan aika mahdotonta yksin vastustaa
Venäjä- nimistä suurvaltaa, jos sillä sattuisi olemaan sotilaallisia pyrkimyksiä
tällä suunnalla. Mitkä olisivat Venäjän vastatoimet, jos siitä välittämättä
menisimme Natoon?
Neuvostoliitto on
vaikuttanut kiistattomasti Suomen politiikkaan. Hyvinvointivaltion luominen on
saanut vauhtia ja kannatusta Neuvostoliiton olemassaolosta. Sodan jälkeen
ystävyyspolitiikka nuijittiin kansakunnan sieluun ja kansalaisten ohjenuoraksi
valtiollisena doktriinina, josta ei käyty avointa kansalaiskeskustelua. Sitä ei
ollut lupa edes koetella. Se loi kansakuntaan vaikenemisen opin. Parempi pitää
turpa kiinni kuin katua. Kansallinen itsesäilytys ja myllykirjeet huolehtivat
hairahtuneiden ojentamisesta.
Putinisminkaan
vaikutuksesta Suomi ei ole säästynyt. Politiikassa etusijalla on pelaaminen,
ensin oma etu, sitten kaverin ja puolueen. Siunauksellista on, jos jotakin
sattuisi jäämään yhteisen edun pöydälle. Se näkyy nytkin pääministerin
synnyttämässä tilanteessa. Maan asiat huutavat poikkeuksellisella tavalla
ratkaisuja. Valtiollisen rakenteen olemassaolon rahoitus ei riitä. Epävakaa
tilanne lähinaapurissa ja Euroopassa, jopa maailmassakin, on totta. Samalla
kansalaiset ovat totaalisesti menettäneet luottamuksensa puolueisiin ja
politiikkaan.
Tämän kehityksen virran
pyörteessä Suomi on purjehtinut ja huolehtinut olemassaolostaan. Aika on mitä
huonoin heikolle hallitusvallalle ja puolueiden päämäärättömälle ja sekavalle
harhailulle. "Vasalliruhtinaat" politiikan jonotuslistalla taputtavat käsiään ja
suurella ymmärryksellä kilvan kehuvat itsekkäistä syistä "rikospaikalta
pakenijaa".
Mutta olisiko nyt aika vihdoin perusteelliselle
keskustelulle.
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti