Sofi Oksanen:Venäjän ahneus on pysäytettävä

Sofi Oksanen: Venäjän ahneus on pysäytettävä

 

 

 

Olen ollut tavallista huolestuneempi siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa ja erityisesti Krimillä.  Kirjailija Sofi Oksasen puheenvuoro Expressen-lehdessä 21.3.2014 pysäyttää. Oksasen mukaan vallassa ollessaan  Ukrainan entinen johtaja Janukovitsh oli ehtinyt pidättää neuvostorikoksia tutkineita historioitsijoita ja suhtautua suvaitsevaisesti neuvostovallan aikaansaamaan kansanmurhaan. Hän oli toiminut kuten moskovanmielisen johtajan kuuluukin. Ukrainan  kansa sanoi tälle ei ja sotki Putinin pitkäaikaiset suunnitelmat Ukrainan huomaamattomasta liittämisestä Venäjän yhteyteen.

 

Oksanen kirjoitti Expressen-lehdessä : “Nyt on lännen vuoro sanoa ei Venäjän pyrkimyksille laajentaa valtaansa maansa rajojen ulkopuolelle eikä sitä tehdä diplomaattisella dialogilla. Tarkoitusperistään toistuvasti valehteleva taho on mahdoton keskustelukumppani. Venäjä on jo osoittanut, että näennäisellä diplomatiallaan se vain ostaa aikaa kuljettaakseen järeämpiä aseita rajalleen. Se ostaa aikaa saadakseen läpi kumileimasinlakeja.
Lännessä on yritetty ymmärtää Kremlin johdon toimintaa, mutta kolonialismia ei tarvitse ymmärtää. Se on vain ahneutta, joka pitää pysäyttää. Yrittäisittekö käsittää Merkelin aivoituksia, mikäli hän uhoaisi Saksan menneen suuruuden palauttamisesta? Mitä jos Saksan televisio alkaisi tuutata lastenohjelmia, joissa pehmoeläimet valmistautuvat sotaan? Mitä jos Saksaa johtaisivat Gestapo-koulutuksen saaneet ihmiset? Miltä tuntuisi, jos Hitler olisi saksalaisten mielestä yksi maan historian suurimmista miehistä, kuten Stalin on Venäjällä? Mitä jos Saksa väittäisi, että Eurooppaa (tai venäläisittäin Gayropaa) hallitsee homosalaliitto, kuten antipropagandalain siivittämällä Venäjällä väitetään?”
Oksasen mukaan  sitä ei katsoisi kukaan hetkeäkään. “Te tietäisitte, että sen kehityksen sallimista ette pystyisi selittämään parhain päin lastenlapsillenne.”

Kyllähän on puhuttelevaa tekstiä! Mutta puhuttelevaa on Venäjänkin toiminta!

 

Mitkä ovat Venäjän todelliset aikomukset  Ukrainan suhteen? Tapahtumat Krimillä ovat aiheuttaneet  huolta Suomessakin. Onpa esitetty  arvioita, että Suomi ja Baltian maat kuuluvat Venäjän etupiiriin. Baltian maat kuuluvat Natoon, Suomi ei.

 

 

Oksasen viitteenä on pettämätön nykyhistoriallinen käsitys menneestä. Sanotaan historia toistaa itseään. Valllankäyttötapojen suhteen  hyvät konstit kelpaavat aina sovellettavaksi tarpeen ja tavoitteen mukaan vuosisatojen osoittamalla historiakokemuksella. Oikeastaan Machiavellin kirja on vain tämän vuosituhantisen kokemuksen kodifikaatio, toistuva lähde vallankäytön ja politiikan toimijalle.

 

 

Tarkoitus pyhittää keinot. Se sotkee ulkopolitiikan agendan sisäpolitiikkaan ja päinvastoin. Putin on lenininsä,

stalininsa, hitlerinsä lukenut ja machiavellinsä  sisäistänyt. Brehnevin opista - oikeastaan kommunistien ulkopolitiikan doktriinista  -  on johdonmukaisesti seurannut putinismia, vaikka oppi kommunistisen ihanneyhteiskunnan ylivertaisuudesta on kuollut ja kuopattu.

 

 

Vallankäytön ideologia  on vain välinearvoa ahneelle ja vallantäyteiselle johtajalle. Sitä se voi  olla myös parlamentaarisessa demokratiassa, jos puoluelaitos on menettänyt otteensa ja tulkintansa kansakunnan parhaasta eikä käy avointa väittelyä tavoitteistaan.

 

 

Oksanen kuvaa hyvin historian opetuksista käsin tätä uuden maailmankuvan synnytystuskien draamaa! Kirjoituksen julkistus ruotsalaisessa mediassa tuo viestin menneiltä suomettumisen ajoilta. Lähtölaukauksena Suomen siirtymisestä kylmän sodan olosuhteisiin tulee mieleen Urho  Kekkosen pyjamantaskupuhe Tukholmassa. Suomalaisuus on pelkkää rauhaa, ystävyyttä  ja rakkautta isoon naapuriinsa! Ja sitähän

se oli 1990 -luvulle saakka.

 

 

Tätä Sofi Oksasen  avaamaa keskustelua pitäisi käydä ihan oikeasti  suomalaisessa yhteiskunnassa kärkipoliitikkojen toimesta  näillä raukoilla idän ja lännen  rajoilla. Rajaahan on yli tuhat kilometriä tämän imperialismiin ja isovenäläiseen hybrikseen tukeutuvan kansakunnan rajalla.

 

 

Nykyvenäläisen komentovallan ja "kansallisuuspolitiikan" alla elää "johdetun demokratian" -mallissa jo kymmeniä alistettuja etnisiä kansoja. Suomalaisugrilaisista on vielä itsenäisten kansakuntien joukossa ripe, Suomen tasavalta. Sodasta on kohta 70 vuotta.  Ihmisillä  kokemusta menetyksistä, turvattomuudesta ja sen mukanaan tuomasta valheesta naapurin ihanneyhteiskunnasta. Kokemusperäistä sisältöä puheisiin on saatavilla. Jos kenellä, meillä  suomalaisilla, historian myrskyjen onnekkailla pitäisi olla nyt rohkeutta julkiseen mielipiteidenvaihtoon Venäjän nykypolitiikasta.

 

 

Vapaiden ja sivistyneeseen, länsimaalaiseen demokratiaan sitoutuneiden kansalaisten sitä pitäisi käyvän. Tämä väki on kansallisen politiikan perusjoukkoa, joka kaipaa ja etsii  puoluetta ja  johtajaansa. Pahaa pelkään, että keskustelua  ei tulla käymään. Suomessa vaietaan vaikeista asioista. Puolueet ja poliitikot ovat oman onnensa rakentajia ja taloudellisen vallan vankeja.

 

Entinen presidentti Mauno Koivisto kirjoitti kirjan Venäjän idea. Siinä hän osoitti, että Venäjän idea on laajentuminen. Moskovassa toimittajat kysyivät Koivistolta, mikä on Suomen idea. Koivisto vastasi: Kysymys olemassaolosta.

 

 

Millä ja minkälaisella politiikalla  säilytämme olemassaolomme, itsenäisyytemme? Edellyttäisikö  se kuitenkin Nato- jäsenyyttä, ettemme kriisitilanteessa jäisi yksin? Onhan  aika mahdotonta yksin vastustaa Venäjä- nimistä suurvaltaa, jos sillä sattuisi olemaan sotilaallisia pyrkimyksiä tällä suunnalla. Mitkä olisivat Venäjän vastatoimet, jos siitä välittämättä menisimme Natoon?

 

 

Neuvostoliitto on vaikuttanut  kiistattomasti Suomen politiikkaan. Hyvinvointivaltion luominen on saanut vauhtia ja kannatusta Neuvostoliiton olemassaolosta. Sodan jälkeen ystävyyspolitiikka nuijittiin kansakunnan sieluun ja kansalaisten ohjenuoraksi  valtiollisena doktriinina, josta ei käyty avointa kansalaiskeskustelua. Sitä ei ollut lupa edes koetella. Se loi kansakuntaan vaikenemisen opin. Parempi pitää turpa kiinni kuin katua. Kansallinen itsesäilytys ja myllykirjeet  huolehtivat  hairahtuneiden ojentamisesta.

 

 

Putinisminkaan vaikutuksesta  Suomi ei ole säästynyt. Politiikassa etusijalla on pelaaminen, ensin oma etu, sitten kaverin ja puolueen. Siunauksellista on, jos jotakin sattuisi jäämään yhteisen edun pöydälle. Se näkyy nytkin pääministerin synnyttämässä tilanteessa. Maan asiat huutavat poikkeuksellisella tavalla ratkaisuja.  Valtiollisen rakenteen olemassaolon rahoitus ei riitä.  Epävakaa tilanne lähinaapurissa ja Euroopassa, jopa  maailmassakin, on totta. Samalla kansalaiset ovat totaalisesti menettäneet luottamuksensa puolueisiin ja politiikkaan.

 

 

Tämän kehityksen virran pyörteessä   Suomi on purjehtinut  ja huolehtinut olemassaolostaan. Aika on mitä huonoin heikolle hallitusvallalle ja puolueiden päämäärättömälle ja sekavalle harhailulle. "Vasalliruhtinaat" politiikan jonotuslistalla taputtavat käsiään ja suurella ymmärryksellä  kilvan kehuvat itsekkäistä syistä "rikospaikalta pakenijaa".

 

 

Mutta olisiko nyt aika vihdoin perusteelliselle  keskustelulle.

 

 

 

Mikko Lund