Juhani Nummela opettaa kuntapäättäjiä
Entinen sisäasiainministeriön ylijohtaja, varatuomari Juhani Nummela kirjoitti 22.11.Aamupostissa ja opetti Hyvinkään päättäjille kuntatalouden tosiasioita. Nummela on suuri optimisti, hän näyttää uskovan, että kuntapäättäjät ymmärtävät.
Pitäisi hänen ottaa Riihimäen esimerkki todesta ja myöntää, että kuntapäättäjät ovat varsin kovapäisiä, tieto ei mitenkään helposti siirrty kuntapäättäjien sovellettavaksi. Kuntatalouden toisiat ovat niin kauheita, että toivoisi ymmärryksen lampun pikaisesti syttyvän.
Nummela kirjoittaa perusasioista. Kirjanpidollista ylijäämää ei pidä sotkea kunnan rahoitustasapainoon.Kaupungin kassavaroilla tulisi suoriutua kunnan kaikista menoista.Ratkaiseva tavoiteltava tilanne olisi kunnan menojen ja tulojen tasapaino. Kun Nummela näin rautalangasta asian vääntää, niin eikö tämä helkutti soikoon mene perille!
Kirjanpitolain soveltamisessa kuntatalouteen on eletty käsityksessä, että ylijäämät ovat ylimääräistä rahaa. Nummela huomauttaa, että ylijäämäisestä tuloksesta on tullut kunnissa "mantra".
Nummelan mukaan tämä on johtanut epäterveisiin kirjanpito- ja tilinpäätöskäytäntöihin, joista juurin Riihimäen kaupunki tarjoaa varottavan esimerkin.
Nummela kirjoittaa: "Päättäjien ja hallinnon taholta veronmaksajien tietoista harhautustakaan ei voi sulkea pois; poistoilla kikkailun ja erilaisin tasejärjestelyin on kunnissa torjuttu tuloksen alijäämää. Politiikassa vältellään sutta ja karhu kävelee pian vastaan!"
Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat julki
Väinö Tannerin päiväkirjat jatkosodan loppuvuosilta (1943–1944) julkaistiin kirjana juuri ennen kirjamarkkinoita.
Dosentti Hannu Rautkallio ja kirjan toinen toimittaja Lasse Lehtinen nimesivät päiväkirjateoksen Unohdetuiksi päiväkirjoiksi.
Alkuperäinen, noin 250-sivuinen konekirjoitettu kappale löytyi sattumalta Yhdysvalloista.
Hannu Rautkallion mukaan teos ei tuo kuitenkaan mitään uutta, koska samat asiat on selostettu jo Väinö Tannerin muistelmissa.
Mannerheim ymmärsi, että jos SDP joutuisi ulos hallituksesta, silloin pettäisi myös rintama.
Tannerin päiväkirjoista saa hyvän kuvan sodan varjossa käydystä puoluepoliittisesta pelistä ja diplomatiasta.
– Mielestäni keskeisintä näissä päiväkirjoissa on, miten rintama pysyi yhtenäisenä Tannerin ansioista, Rautkallio pohtii.
Lehtisen mielestä päiväkirjat valottavat myös marsalkka Mannerheimin suhdetta sosialidemokratiaan.
– Vaikka Mannerheim oli aatelismies ja erittäin kaukana sosialidemokraatista, hän ymmärsi, että jos SDP joutuisi ulos hallituksesta, silloin pettäisi myös rintama. Silloin näiden miesten, joilla ei ollut isänmaata kuin korkeintaan kynsiensä alla, taistelumotivaatio olisi mennyt, Lehtinen sanoo.
Lehtisen mukaan myös Neuvostoliiton johtohahmot ymmärsivät tämän ja yrittivät siihen vaikuttaa.
Lehtinen korostaa, että Tanner ja Suomen sodanjohto ymmärsivät viimeistään Staliningradin taistelujen jälkeen vuonna 1943, että Saksa häviää sodan liittoutuneita vastaan.
Siksi Suomen tuli pyrkiä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa, joka kuitenkin vaati ehdotonta antautumista.
Tanner kiteyttää ahtaan tilanteen päiväkirjamerkinnässään 23.6.1944:
”Siinä nyt ollaan. Suomi on tänään saanut kahden suurvallan vaatimukset selville ja on niiden välisessä puristuksessa.”
Tanner Moskovan maalitauluna
Kirjassa Lasse Lehtinen käy läpi ja yrittää selittää, miksi Väinö Tannerista tuli Moskovan maalitaulu. Mitään yhtä ja ymmärrettävää selitystä Lehtinenkään ei löydä.
Stalinin terrori tappoi kaikkian noin 20 000 suomalaiskommunistia. Tanner luonnehti Neuvostoliittoa "täysin sairaaksi maaksi. Hän oli sitä mieltä esimerkiksi 1937, että viimeinenkin luottamus kommunistijärjestelmään ja sen siunauksellisuuteen on haihtunut.
Lehtisen mukaan Stalinin ja Hitlerin sopimus, Mainilan laukaukset, Helsingin pommitukset ja Terijoen hallitus olivat mitä tehokkain työväestön rokotus kommunismia vastaan. Nämä vaikuttivat ja tukivat yhdessä ja erikseen sitä, että sosialidemokraatit tukivat Tannerin ja Paasikiven neuvotteluja Moskovassa ja korostivat työväestön puolustustahtoa. Tällä oli suora yhteys "talvisodan ihmeeseen".
Lenin oli vuonna 1917 lähettänyt Stalinin SDP:n puoluekokoukseen puhumaan suomalaisia sosialidemokraatteja vallankumouksen kannalle. Väinö Tanner vastusti voimakkasti, vaikka kumousta sitten yritettiinkin.
Neljännesvuosisata myöhemmin Stalin lähetti Zdanovin painostamaan SDP:n puoluekokousta, ja taas Tanner voitti.
Kommunistit saivat suunnitella vallankumousta, mutta Moskovasta olin turha odottaa apua ennen kuin tilanne oli "kypsä". Suomalainen vallankumous eli kaappaus jäi tekemättä eri syistä, joista suomalaisten sosialidemokraattien päättäväisyys ei ollut pienimpiä tekijöitä, Stalinin varovaisuus toinen, kommunistien saamattomuus kolmas.
Tannerin kohtaloksi muodostui Moskovan ja valvontakomission vaatima sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa henkilöt tuomittiin eri pituisiin vankeusrangaistuksiin. Kysymys oli taannehtivasta lainkäytöstä ja Moskovan näytösoikeudenkäynnistä, joka suuntautui Tanneria ja sosialidemokraatista puoluetta vastaan.
Oikeudenkäynti oli alusta loppuun saakka kädenvääntöä stalinistisen hirmuhallinnon ja pohjoismaisen oikeusvaltion välillä.
Max Jakobson on huomauttanut siitä, että esimerkiksi Paasikivi ei saanut tukea niiltä suomalaisilta, politiikoilta ja puolueilta, jotka periaatteessa ovat olleet samaa mieltä tannehtivan lainsäädännön sopimattomuudesta järjestelmäämme. Suomalaiset ryhtyivät kilpailemaan toisiaan vastaan valvontakomission suosiosta. Se oli suomettumista ennen kuin edes käsite oli keksitty.
Kirja on mielenkiintoinen kuvaus Väinö Tannerista Suomen kohtalonhetkellä.
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti