Huojuva tasavalta voi tarvita myös vahvan presidentin
Tohtori Seppo Linblom on
kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Huojuva tasavalta. Sen on julkaissut
Otava tänä vuonna. Se on poliittinen
pamfletti, jossa ruoditaan presidentin valtaa. Se on talouspoliittinen
puheenvuoro, jossa käsitellään eurokriisiä.
Lindblom haastatteli kirjaansa presidentti
Mauno Koivistoa, jonka luotettuna Lindblom on ollut vuosikymmeniä. Koivisto
katsoo, että kriisitilanteissa presidentillä pitäisi olla nykyistä enemmän
valtaa ja että Suomi elää juuri nyt tällaisessa vaiheessa finanssikriisin ja
sisäpoliittisen tilanteen takia.
Muistamme, että Koivisto aloitti Kekkosen valtakauden jälkeen presidentin vallan vähentämisen. Koivistolla oli asiassa erittäin suuri ansio. Nyt Koivisto katsoo, että presidentiltä olisi karsittu valtaa liikaakin etenkin ulko- mutta myös sisäpolitiikassa. Hän kertoo hätkähtäneensä, kun tasavallan presidentti Tarja Halonen oli kertonut, ettei hänellä ollut sanansijaa vuoden 2011 pitkiksi venähtäneissä hallitusneuvotteluissa.
Kirjan kirjoittaneen Lindblomin kynästä lienee vanha oivallus: "Työväenliikkeen voima on sen maltissa."Hän kirjoittaa maltillisuuden teemasta useassa kohdassa. Lopussa Lindblomin valtaa pessimismi. Tuntuu, että kaikki kääntyy malttia vastaan.
Yhteiskunnallisia reformeja ei pystytä tekemään, palkkoja ei ole mahdollista nostaa ja elinkeinoelämässä rehottaa ennennäkemätön ahneus.
"Näyttääkin ilmeiseltä, että suomalainen yhteiskunta on juuri nyt ajautumassa niin turvallisuus- kuin tulopoliittisen konsensuksensa osalta haavoittuneeseen tilaan."
Lindblom oli jo 1960-luvun lopulla valmistelemassa ensimmäisiä laajoja tulosopimuksia ja yhteiskunnallisia reformeja. Niitä luotiin läpi ihmisen elinkaaren: päivähoito, peruskoulu, kansanterveys ja eläketurva.
Uudistuksilla yritettiin myös pehmentää muutosta maatalousmaasta teollisuusvaltioksi. Silti uhreja syntyi ja "unohdettu kansa", protestoi äänestämällä Veikko Vennamon maaseudun puolueen suurvoittoihin.
Lindblomin poliittinen muisti on niin pitkä, että hän pystyy uskottavasti vertailemaan Vennamon silloista tilannetta ja perussuomalaisten Timo Soinin asemaa oman "jytkynsä" jälkeen.
Soinia suorastaan aneltiin hallitukseen, mutta hän kieltäytyi. Lindblom pohtii, osaavatko perussuomalaiset nähdä tarjouksen historiallista arvoa. Parlamentarismi on sentään kohentunut: Vennamolta hallitusoven sulkivat muut, Soini pani sen itse kiinni.
Koivisto pani aikoinaan perustuslakiuudistuksen liikkeelle, ja sitä jatkettiin Martti Ahtisaaren kaudella. Lopputulos harmittaa selvästi Koivistoa.
"Kun uudistuksiin ryhdytään ja lakikirjan pykälät avataan, kiinnipaneminen voi tuottaa suuria vaikeuksia eikä lopputulos ole välttämättä sellainen kuin on ollut alun perin tarkoitus", Koivisto sanoo.
Lindblom jakaa Koiviston huolen. Presidentin valtaa karsittiin hyvinä aikoina, eikä osattu varautua eurokriisin kaltaisiin vastoinkäymisiin.
"Järjestelmämme toimintakyky on vaarassa ohentua, jollei tarpeen tullen ole tilaa tasavallan presidentille, jolla on kriisitilanteissa tarpeeksi valtaa, joka on valmis pitämään kiinni oikeuksistaan ja jonka poliittiseen ammattitaitoon ja harkintakykyyn kansa voi luottaa."
Samalla velkakriisiin kytkeytyy Suomen turvallisuuspolitiikka, joka keskustelussa on jäänyt Lindblomin mukaan aivan liian vähälle huomiolle.'
Puoluekenttä saa Lindblomilta satikutia hyvinvointivaltion rakentamisesta velkarahalla. Hyvinvointivaltiota on viety, vaikka se on vikissyt. Poliittisen uudistushalun pohjana ovat olleet liian toiveikkaat kasvuennusteet ja velanoton helppous, arvioi entinen ministeri.
Lindblomin mukaan finanssimaailman moraalikato on antanut vauhtia myös politiikan moraalikadolle. Päivänpolitiikasta on tullut lyhytjänteistä ja pinnallistunutta. ”Vaara päivänpolitiikan kulttuurin rämettymisestä on osoittautunut oikeaksi”, Lindblom tokaisee.
Tällaista pohdintaa Suomessa kaivataan. Paljon valtaa yksissä käsissä sopii sitä paitsi huonosti nykyaikaan. Mutta kriisitilanteita varten on perusteltua pohtia, kenelle ja minkä verran valtaa on syytä antaa. Ehkä huojuva tasavalta kaipaisi vastapainoksi vähän presidentillekin valtaa.
Mikko Lund
Muistamme, että Koivisto aloitti Kekkosen valtakauden jälkeen presidentin vallan vähentämisen. Koivistolla oli asiassa erittäin suuri ansio. Nyt Koivisto katsoo, että presidentiltä olisi karsittu valtaa liikaakin etenkin ulko- mutta myös sisäpolitiikassa. Hän kertoo hätkähtäneensä, kun tasavallan presidentti Tarja Halonen oli kertonut, ettei hänellä ollut sanansijaa vuoden 2011 pitkiksi venähtäneissä hallitusneuvotteluissa.
Kirjan kirjoittaneen Lindblomin kynästä lienee vanha oivallus: "Työväenliikkeen voima on sen maltissa."Hän kirjoittaa maltillisuuden teemasta useassa kohdassa. Lopussa Lindblomin valtaa pessimismi. Tuntuu, että kaikki kääntyy malttia vastaan.
Yhteiskunnallisia reformeja ei pystytä tekemään, palkkoja ei ole mahdollista nostaa ja elinkeinoelämässä rehottaa ennennäkemätön ahneus.
"Näyttääkin ilmeiseltä, että suomalainen yhteiskunta on juuri nyt ajautumassa niin turvallisuus- kuin tulopoliittisen konsensuksensa osalta haavoittuneeseen tilaan."
Lindblom oli jo 1960-luvun lopulla valmistelemassa ensimmäisiä laajoja tulosopimuksia ja yhteiskunnallisia reformeja. Niitä luotiin läpi ihmisen elinkaaren: päivähoito, peruskoulu, kansanterveys ja eläketurva.
Uudistuksilla yritettiin myös pehmentää muutosta maatalousmaasta teollisuusvaltioksi. Silti uhreja syntyi ja "unohdettu kansa", protestoi äänestämällä Veikko Vennamon maaseudun puolueen suurvoittoihin.
Lindblomin poliittinen muisti on niin pitkä, että hän pystyy uskottavasti vertailemaan Vennamon silloista tilannetta ja perussuomalaisten Timo Soinin asemaa oman "jytkynsä" jälkeen.
Soinia suorastaan aneltiin hallitukseen, mutta hän kieltäytyi. Lindblom pohtii, osaavatko perussuomalaiset nähdä tarjouksen historiallista arvoa. Parlamentarismi on sentään kohentunut: Vennamolta hallitusoven sulkivat muut, Soini pani sen itse kiinni.
Koivisto pani aikoinaan perustuslakiuudistuksen liikkeelle, ja sitä jatkettiin Martti Ahtisaaren kaudella. Lopputulos harmittaa selvästi Koivistoa.
"Kun uudistuksiin ryhdytään ja lakikirjan pykälät avataan, kiinnipaneminen voi tuottaa suuria vaikeuksia eikä lopputulos ole välttämättä sellainen kuin on ollut alun perin tarkoitus", Koivisto sanoo.
Lindblom jakaa Koiviston huolen. Presidentin valtaa karsittiin hyvinä aikoina, eikä osattu varautua eurokriisin kaltaisiin vastoinkäymisiin.
"Järjestelmämme toimintakyky on vaarassa ohentua, jollei tarpeen tullen ole tilaa tasavallan presidentille, jolla on kriisitilanteissa tarpeeksi valtaa, joka on valmis pitämään kiinni oikeuksistaan ja jonka poliittiseen ammattitaitoon ja harkintakykyyn kansa voi luottaa."
Samalla velkakriisiin kytkeytyy Suomen turvallisuuspolitiikka, joka keskustelussa on jäänyt Lindblomin mukaan aivan liian vähälle huomiolle.'
Puoluekenttä saa Lindblomilta satikutia hyvinvointivaltion rakentamisesta velkarahalla. Hyvinvointivaltiota on viety, vaikka se on vikissyt. Poliittisen uudistushalun pohjana ovat olleet liian toiveikkaat kasvuennusteet ja velanoton helppous, arvioi entinen ministeri.
Lindblomin mukaan finanssimaailman moraalikato on antanut vauhtia myös politiikan moraalikadolle. Päivänpolitiikasta on tullut lyhytjänteistä ja pinnallistunutta. ”Vaara päivänpolitiikan kulttuurin rämettymisestä on osoittautunut oikeaksi”, Lindblom tokaisee.
Tällaista pohdintaa Suomessa kaivataan. Paljon valtaa yksissä käsissä sopii sitä paitsi huonosti nykyaikaan. Mutta kriisitilanteita varten on perusteltua pohtia, kenelle ja minkä verran valtaa on syytä antaa. Ehkä huojuva tasavalta kaipaisi vastapainoksi vähän presidentillekin valtaa.
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti