Kolmas hegemonia
Uutispäivä Demari kirjoittaa ihan kelvollista erittelyä sodanjälkeisen Suomen kehityksestä ja siihen vaikuttaneista voimista. Kommunistit olivat aikansa persuja. He halusivat sosialistisen Suomen ja juoksivat oikeilta kuulostavien iskulauseiden innoittamina kohti toteutuskelvotonta yhteiskuntaa. Suomalaista demokraattista yhteiskuntaa ja rakenteita arvosteltiin demokraattisia prosesseja halveksien. Ihanteena oli suoraan neuvostodemokratia. Johtajien ja tavoitellun yhteiskunnan arvomaailma paljastui monelle myötäjuoksijallekin vasta jälkikäteen.
Päätoimittaja Juha Peltonen hehkuttaa ansaitusti: Sosialidemokraatit lopulta voittivat taistelun. Suomi pelastui monen kaltaisensa pienen maan kohtalolta. 1950- ja 1960-luvuilla Suomessa vallitsi maalaisliitto-keskustan hegemonia. Se oli paljolti Urho Kekkosen aikaansaannos. Hän onnistui monopolisoimaan Suomen idänsuhteet itselleen ja sitä kautta myös puolueelleen.
Eduskuntavaaleissa 1966 kepulaisten hegemonia alkoi kuitenkin horjua. Seuraavalla vuosikymmenellä se liudentuikin punamullaksi, ja lopulta painopiste siirtyi sosialidemokraattien eduksi niin, että suurimpana puolueena SDP oli aina hallituksessa.
Sosialidemokraattien johdolla Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Vaikka sosialidemokraattien kannatus ei milloinkaan noussut yhtä korkeaksi kuin muissa Pohjoismaissa, mahdollisti suurimman puolueen asema meidän järjestelmässämme tilanteen, jota voi kutsua sosialidemokraattien hegemoniaksi, luonnehtii Juha Peltonen.
SDP:n valtaa vahvisti se joukkovoima, jota edusti ay- liike ja erityisesti suurten ikäluokkien tulo politiikkaan edusti. Kysymys oli myös yhden asian liikkeistä, joissa oli mukana aktiivisia nuoria ja opiskelijanuoria, jotka pyrkivät uudistamaan ajattelua, toimintaa ja yhteiskuntaa. Tästä radikaaliporukasta osa siirtyi suoraan SDP:hen.
Juha Peltonen kirjoittaa ihan viisasta tekstiä:
”Niin paljon kuin keskustassa tällä hetkellä tapellaankin, yksi teema toistuu yhtä hyvin Mari Kiviniemen kuin Paavo Väyrysenkin puheissa. Se on kaikenlaisen keskittämisen vastustaminen. Kepun mukaan asetelma on siis keskittäjät, joiksi leimataan nykyiset hallituspuolueet, vastaan hajauttajat, joita keskusta mielestään itse edustaa. Samalla teemalla voi puhua niin kuntauudistuksesta kuin EU-linjasta.
Perussuomalaiset on menestynyt vaaleissakin rakentamalla mielikuvaa EU-byrokratiasta, jonka vastakohta on tietenkin persujen oma Suomi-onnela. Ei ole väliä, onko kumpikaan käsite milloinkaan vastannut todellisuutta, mielikuva on joka tapauksessa vahva.
Vihreällä aatteella ei ole ollut mainittavaa sisältöä oikein missään vaiheessa, ja vihreät sen tietävät itsekin. Siksi jotakin on täytynyt kehittää. Vihreät yrittävätkin omia itselleen suvaitsevaisuuden, jonka vastavoima ovat tietenkin suvaitsemattomat. Presidentinvaaleissa teema saikin nostetta äänestäjien keskuudessa, ja suvaitsevaisuus on nopeasti vakiintunut virheiden itsemäärittelyn fraseologiaan siinä toivossa, että se kantaisi vielä kuntavaaleissakin.
Sosialidemokraatit ovat olleet tässä lajissa huonoja. Oikeudenmukaisuus ja työ ovat kestäviä arvoja, mutta selvästikin niitä on vaikea asemoida sellaiseksi vastakkainasetteluksi, jota nykyinen poliittinen kulttuuri edellyttää.
Ei riitä, että toimitaan vaalilupausten mukaisesti. Seuraavissa vaaleissa ei kukaan sitä edellistä ohjelmaa kuitenkaan muista. Luetelluista puolueista SDP on ainoa, joka ei määrittele itseään viholliskuvan kautta. Koska muutkin asemoivat itseään vastustajien avulla, pitäisi sosialidemokraattienkin ehkä osoittaa arvojensa vastavoimat.”
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti