Luokkayhteiskunta on jo todellisuutta

Luokkayhteiskunta on jo todellisuutta:

Luokkaero aiheuttaa  köyhimmillä  jopa  20 vuotta lyhyemmän elämän kuin rikkailla

Hyvää itsenäisyyspäivää lukijani! Suomi ei ole tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta. Suomi on epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta! Itsenäisyyspäivänä on hyvä muistuttaa tästä ja toivoa, että yhteiskuntamme päätöksentekijät  ryhtyvät toimenpiteisiin ihmisten köyhyyden, eriarvoisuuden, syrjäytymisen ja yhteiskunnan luokkaluonteen poistamiseksi. 

Nykyinen ulkoministeri, kansanedustaja Erkki Tuomioja  puhui Janakkalan kansalaisopistossa 16.3. luokkayhteiskunnan paluusta.  Lainataanpa kappale Tuomiojan puheesta, niin näemme mitä hän tarkoitti:

”Kansankoti-ajattelu mullisti sosiaalipolitiikan ja perusti universaalimallin mukaisen hyvinvointivaltion. Sosiaalipolitiikka oli siihen saakka ollut lähinnä köyhäinhoitoa, mutta kansankotivisiossa siitä tuli kaikkien kansalaisten perusoikeus.

Tulokset puhuvat puolestaan. Tästä kertovat myös pohjoismaiden asema kansainvälisten kauneusvertailujen kärkiryhmässä, oli arvion kohteena sitten tasa-arvo, kilpailukyky, osaamissaavutukset, ympäristönhoito tai jopa onnellisuus.

Muut sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion mallit eivät ole yltäneet eivätkä pyrkineet samanlaisiin tuloksiin. Liberaalisessa tai anglosaksisessa hyvinvointivaltiomallissa korostuu tarveharkinta ja vakuutusperiaate, korporatiivisessa tai keskieurooppalaisessa mallissa tietynlainen sääty-yhteiskunnan perinne. Niiden tasa-arvotavoitteet ja saavutukset ovat olleet vaatimattomampia kuin pohjoismaisessa mallissa.

Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi vähän muita pohjoismaita myöhemmin, eikä sitä ehditty viedä yhtä pitkälle, ennen kuin sitä alettiin taas ajaa alas. Sen voimakkain rakennuskausi oli kymmenvuotiskausi 1966-76, jonka jälkeen melkein kaikki sen perusuudistukset oli toteutettu.

Tulonjaossa tämä näkyi siten, että kun v. 1966 köyhyysaste oli verojen ja tulonsiirtojenjälkeen 18 %, se oli vuonna 1991 tuloerojen ollessa Suomessa pienimmillään alle 8 %. Sen jälkeen se on taas noussut n. 14 prosenttiin.

Asian voisi ilmaista niinkin, että se luokkayhteiskunta, jonka luulimme jo hävittäneemme, tekee jälleen paluuta.

Tällaisessa luokkayhteiskunta 2.0 versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa kurjuudessa. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan absoluuttisen kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomessa EU-maista tulleille romanikerjäläisille.

Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Siinä missä heillä aikaisemmin oli tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä. Suomi on tänään 35 prosentin maa – tämä on se osuus kaikista ihmisistä, jotka puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä eivät osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsiviä.

Huono-osaisuus, köyhyys, syrjäytyminen tai vallankäyttöön vain sen kohteena osallistuminen eivät ole työväenluokan kuvasta katoamisen myötä minnekään kuitenkaan kadonneet vaan jopa hyvinvointivaltion alasajon ja tuloerojen kasvun myötä päinvastoin lisääntyneet.”

Helsingin Sanomat  kirjoitti 4.12. ”Luokkaerot uhkaavat kärjistyä”  luokkayhteiskunta tekee paluuta ryminällä.  Rikkaat suomalaismiehet elävät keskimäärin  jo yli kymmenen vuotta pidempään kuin köyhät. Tuloerot ja työelämän epävarmuus karsinoivat suomalaisia yhä selvemmin. Kansa jakaantuu yhä selvemmin toisistaan erillään oleviin vyöhykkeisiin, kuten taloudellisista huolista irrottautuneisiin  rikkaisiin  sekä juuri ja juuri toimeentuleviin.

Turun yliopiston tutkija Jani Erolan mukaan Suomi on luokkayhteiskunta. Yksinkertaisimmin se ilmenee siten, että ihmisistä 80 prosenttia  kansasta osaa kyselyissä kertoa silmää räpäyttämättä, mihin luokkaan he kuuluvat.

Kirjan Luokaton Suomi? toimittaneen Erolan mukaan lamaa seuranneen yhdentoista vuoden nousun aikana parhaimmin ansaitsevan kymmenen prosentin tulot kasvoivat Suomessa neljä kertaa  enemmän kuin alimman tulokymmenyksen. Tuloiltaan alimpaan viidennekseen kuuluva suomalaispariskunta  elää yhteenlaskettuna 20 vuotta lyhyemmän elämän kuin  ylimmän viidenneksen pariskunnat. Varakkaiden ja köyhien miesten elämässä on terveyserojen synnyttämä 12,5 vuoden ero. Pitäisi oikeasti nähdä ja sanoa, että luokkaero synnyttää mainitun eron ihmisten kuoliniän välillä.

Tällaisia eroja ei poisteta kukkasin. Tarvitaan radikaalia luokkaerot tunnustavaa ja ylittävää köyhyyspolitiikkaa, jossa toimenpiteitä kohdennetaan kaikilla yhteiskuntapolitiikan lohkoilla köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseksi. Se olisi yhteiskunnan läpäisevä täsmäprojekti. Tarvitaan työllisyyspolitiikkaa, asuntopolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa ja ihmisten aktivointipolitiikkaa. Mitä tällä tarkoitan?  Suurin kysymys on, että ihmiset on nostettava jaloilleen ja heille on saatava takaisin ihmisarvo. Alussa tämäkin on vaikeaa. Sen jälkeen on lähdettävä ihmisten aktivoinnista. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Mitähän voisi tapahtua?Suomalainen yhteiskunta muuttuisi.

Mikko Lund