Ihanuus ja kurjuus meidän riesana
Mikko Majander on historoitsija, joka kirjoitti juuri Demariin erinomaisen artikkelin ”Keynesiläisyyden ihanuus ja kurjuus”
Majander kirjoitti:
Hätkähdyttävä joukko Milton Friedmania ja hänen Chicagon-kollegoitaan polvillaan palvovia, vapaiden markkinoiden taloustieteilijöitä on kerääntynyt riviin säkkiin pukeutuneena ja tuhkaa päälleen sirotellen vannomaan uskollisuutta John Maynard Keynesin muistolle."
Näin kirjoitti viime vuonna kuollut Tony Judt, jonka aate- ja yhteiskuntahistoriallinen testamentti Huonosti käy maan saatiin keväällä suomeksi. Pieni kirja tärkeistä teemoista olisi sopivaa kesäluettavaa niin kansanedustajille ja ministereille kuin valistusta janoaville kansalaisille.
Hallitus toisensa jälkeen poliittiseen väriin katsomatta on pannut viime vuosina valtavat summat julkista rahaa yksityisen sektorin pelastamiseen ja elvyttämiseen, jotta keynesiläisyyden hengessä selvittäisiin yli talouden taantuman ilman 1930-luvun laman kaltaisia vahinkoja.
Valittu strategia on toiminut toistaiseksi kohtuullisen hyvin. Hetken ehti jo tuntua helpommalta hengittää, mutta synkät pilvet eivät ole hälvenneet taloustaivaan horisontista.
Yhdysvaltain budjettivajeiden rasittama kantokyky on yhä polttavampi kysymysmerkki. Eivätkä ongelmat ole Euroopaltakaan ohitse, vaikka muutamissa maissa saadaan tällä hetkellä lievitystä hyvistä kasvuluvuista.
Keynes oli yhteiskunnalliselta taustaltaan aristokraattinen liberaali, joka harrasti moraalifilosofiaa ja modernia kulttuuria. Hänen talousajattelunsa tarjosi perustan ennen muuta sille sosialidemokratialle, joka toisen maailmansodan jälkeen pyristeli irti klassisesta marxilaisuudesta.
Tuotantovälineiden omistus ei ollut enää ratkaiseva kysymys, kun täystyöllisyyttä haettiin kysynnän säätelyn ja suhdannevaihteluiden tasaamisen kautta. Keynesiläisyydestä tuli hyvinvointivaltioiden rakennusajan sekatalousmalli, joka tuotti komeita menestystarinoita.
Ne kelpasivat myös porvaripuolueille, jotka hallitusvastuussa joutuivat osoittamaan olevansa yhtä hyviä "sosialidemokraatteja" kuin vasemmistokin. Aatteellisesti se tosin nakersi itsetuntoa, kun julkinen sektori jatkoi paisumistaan kuin omalakisesti, regiimin vaihdoksista piittaamatta.
Uusliberalismi vapautti oikeiston näistä ristiriitaisuuksista. Toisaalta vuosikymmenten kokemus oli opettanut pragmatismia, joka auttoi hädän hetkellä luopumaan oikeaoppisuuden dogmeista.
Finanssikriisi ei Euroopassa kääntänyt vasemmiston kannatusta kasvuun, kun keskustaoikeistolaiset hallitukset taipuivat joustavasti velkaelvytykseen. Ainoa vallanvaihto koettiin Britanniassa, jossa Labourin pitkä kausi päättyi konservatiivien ja liberaalien voittoon.
Ruotsissa taloustaantuma suorastaan pelasti Fredrik Reinfeldtin porvariblokin, jonka kannatus laahasi pahasti ennen kansainvälistä lamaa. Sosialidemokraateille taas taival talven 2008 gallup-huipusta on ollut yhtä alamäkeä
Näin kirjoitti viime vuonna kuollut Tony Judt, jonka aate- ja yhteiskuntahistoriallinen testamentti Huonosti käy maan saatiin keväällä suomeksi. Pieni kirja tärkeistä teemoista olisi sopivaa kesäluettavaa niin kansanedustajille ja ministereille kuin valistusta janoaville kansalaisille.
Hallitus toisensa jälkeen poliittiseen väriin katsomatta on pannut viime vuosina valtavat summat julkista rahaa yksityisen sektorin pelastamiseen ja elvyttämiseen, jotta keynesiläisyyden hengessä selvittäisiin yli talouden taantuman ilman 1930-luvun laman kaltaisia vahinkoja.
Valittu strategia on toiminut toistaiseksi kohtuullisen hyvin. Hetken ehti jo tuntua helpommalta hengittää, mutta synkät pilvet eivät ole hälvenneet taloustaivaan horisontista.
Yhdysvaltain budjettivajeiden rasittama kantokyky on yhä polttavampi kysymysmerkki. Eivätkä ongelmat ole Euroopaltakaan ohitse, vaikka muutamissa maissa saadaan tällä hetkellä lievitystä hyvistä kasvuluvuista.
Keynes oli yhteiskunnalliselta taustaltaan aristokraattinen liberaali, joka harrasti moraalifilosofiaa ja modernia kulttuuria. Hänen talousajattelunsa tarjosi perustan ennen muuta sille sosialidemokratialle, joka toisen maailmansodan jälkeen pyristeli irti klassisesta marxilaisuudesta.
Tuotantovälineiden omistus ei ollut enää ratkaiseva kysymys, kun täystyöllisyyttä haettiin kysynnän säätelyn ja suhdannevaihteluiden tasaamisen kautta. Keynesiläisyydestä tuli hyvinvointivaltioiden rakennusajan sekatalousmalli, joka tuotti komeita menestystarinoita.
Ne kelpasivat myös porvaripuolueille, jotka hallitusvastuussa joutuivat osoittamaan olevansa yhtä hyviä "sosialidemokraatteja" kuin vasemmistokin. Aatteellisesti se tosin nakersi itsetuntoa, kun julkinen sektori jatkoi paisumistaan kuin omalakisesti, regiimin vaihdoksista piittaamatta.
Uusliberalismi vapautti oikeiston näistä ristiriitaisuuksista. Toisaalta vuosikymmenten kokemus oli opettanut pragmatismia, joka auttoi hädän hetkellä luopumaan oikeaoppisuuden dogmeista.
Finanssikriisi ei Euroopassa kääntänyt vasemmiston kannatusta kasvuun, kun keskustaoikeistolaiset hallitukset taipuivat joustavasti velkaelvytykseen. Ainoa vallanvaihto koettiin Britanniassa, jossa Labourin pitkä kausi päättyi konservatiivien ja liberaalien voittoon.
Ruotsissa taloustaantuma suorastaan pelasti Fredrik Reinfeldtin porvariblokin, jonka kannatus laahasi pahasti ennen kansainvälistä lamaa. Sosialidemokraateille taas taival talven 2008 gallup-huipusta on ollut yhtä alamäkeä
Keynesiläisyys mielletään helposti pelkästään tehokeinoksi laman selättämiseen. Sen seurauksena on kuitenkin velkataakka, jonka maksaminen ei ole lainkaan helppoa, saati hauskaa edes taloudellisesti hyvinä aikoina. Mutta toista ei saa ilman toista.
Suomessa keynesiläisyyden kurja kääntöpuoli lankeaa nyt paljolti sosialidemokraattien hoidettavaksi. Jutta Urpilaisen tulikasteet jatkuvat, kun hänen tehtävänään on tasapainottaa elvytys kohti kasvupolitiikkaa sekä sen jo edelliseltä vaalikaudelta kumuloitunut hinta.
Aikakauden ei tarvitse nytkään vaihtua kertarytinällä, mutta askelia kohti taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää tulevaisuutta on otettava joka päivä, ratkaisu kerrallaan.
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti