Onneksi suurvalta Venäjä on jatkuvasti eri toimijoiden kautta varottanut Natosta. Mutta että myös Yhdysvallat on yrittänyt iskeä järkeä Suomen poliitikkoihin. Yhysvaltain Nato- lähettiläs Ivo Daalder varotti alkusyksystä 2009. varsin suorin sanoin että Suomen mahdollinen Nato- jäsenyys voi aiheuttaa kiistan Venäjän kanssa.Kyllä kokoomuksessakin pitäisi ihan perskarvoja myöten ymmärtää, että kansaninvälisiä suhteita ei pidä rikkoa harkitsemattomilla lausunnoilla ja toimilla.
Sillä 1944 meille oli käydä todella huonosti.
Romahtiko Suomen rintama kesällä 1944?
Heikki Ylikankaan kirja Romahtaako rintama? Suomi Puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 (Otava 2007) on neljä vuotta sitten ilmestynyt tutkimus, Kirja on tosi mielenkiintoinen ja jännittävä kirja. Se herätti ilmestyttyään kovan polemiikin. Polemiikki alkoi heti kirjan julkistamistilaisuudesta, jossa Ylikankaan eteen marssi hyvin tuohtunut everstiluutnantti uniformussaan ja löi Ylikankaalle pöytään oman vastineensa.
Suomi oli silloin Neuvostoliiton melkoisessa sotilaallisen ylivoiman puristuksessa. Neuvostojoukkojen suurhyökkäys alkoi kesällä, yhdeksäntenä kesäkuuta 1944. Pääpuolustuslinja Valkeasaaressa murtui 10.kesäkuuta. Neuvostoarmeija työntyi voimalla panssareiden, lentokoneiden ja tykistön tukemana pitkin Karjalan kannasta. Kymmenen päivää myöhemmin menetettiin Viipuri, kolmannen puolustuslinjan kulmakivi.
Puolustuksen romahtamisesta kertoo vakuuttavasti se, että venäläiskiila eteni kohti Viipuria peninkulman päivävauhdilla 10.6.- 20.6. Huippua edusti Perkjärven jälkeinen 25 kilometrin hyppäys yhdessä ainoassa vuorokaudessa. Pakokauhun valtaamat suomalaisjoukot perääntyivät, osa joukoista oli täysin hajalla ja harhaili vihollisen selustassa. Osa joutui myös vangiksi. Osa pyrki kohti Suomea sen kun vihollisen partioilta selvisi. Ylikangas kirjoittaa, että ylipäällikkö Mannerheim totesi alistuneena näinä kaoottisina päivinä: ”Armeija on lyöty.” Paavolainen kirjoitti: ”Herra varjelkoon! Onko puolustuksemme täysin romahtanut?”
Päämajan suunnanmuutos
Pelko armeijan joutumisesta kokonaan hajalle sai Mannerheimin vaipumaan synkkiin aatoksiin. Presidentti Risto Ryti keskusteli Mannerheimin kanssa 14.6. ja tuli siihen käsitykseen, että ylipäällikkö halusi ryhdyttävän välittömästi rauhanneuvotteluihin.
Yllättäen 19.6.1944 ylipäällikkö ilmoitti hallitukselle olevansa optimistinen ja katsovansa , että tilanne oli vakiintumassa. Marsalkka ilmoitti pyytäneensä Saksalta apua ja haluavansa sen pyynnön toteuttamiseksi kaavaillusta hallituksen vaihtamisesta luovuttavan.
Mistä Mannerheimin täydellinen suunnanmuutos johtui? Päämajan tiedusteluosasto oli saanut valmiiksi arvion Neuvostoliiton Suomen – offensiivin tavoitteista. Raportin mukaan Neuvostoliitto ei tähdännyt Suomen miehittämiseen, vaan sen pakottamiseen rauhaan. Vihollisen ”voimat on sulloutumassa Viipuriin, ja hyökkäyksen voima muualla paitsi Viipurin suunnalla heikkenemässä”.
Saksan apua ei tarvittu ainoastaan hyökkäyksen torjumiseen, vaan myös valamaan rohkeutta ja taisteluhenkeä omiin joukkoihin. Mannerheim antoi 19. kesäkuuta päiväkäskyn, jossa vaadittiin vetäytymisen välitöntä lopettamista ja jyrkkää vastarintaa vihollisen torjumiseksi. VKT- linjan täytyi kestää.
Ratkaisu merkitsi päätepistettä miesten osoittamalle rintamakarkuruudelle. Liinat vedettiin kireälle. Karkuruus ja massapaot yritettiin estää voimalla.
Olen kirjoittanut näistä asioista näinkin pitkästi, että lukijalle kävisi selväksi, minkälaisessa tilanteessa silloin oltiin. Tätä taustaa vasten käy ymmärrettäväksi se tavaton älämölö, joka nousi siitä, että Ylikangas osoittaa kirjassaan teloitettuja suomalaisia rintamakarkureita olleen noin 250. Mahdollisesti vieläkin enemmän. Suomalaisjoukot ampuivat omiaa. KYSYMYS EI OLLUT MISTÄÄN OIKEUSVALTION PROJEKTISTA, VAAN SAKSAN KANSSA LIITOSSA OLLEEN VALTION REAKTIOSTA.
Virallisissa selvityksissä karkureiden määräksi on mainittu 5000 miestä. Ylikankaan mukaan yleensä päädytään yli 10 000 nouseviin lukuihin. Kapteeni Eero Rautapään selonteossa kerrotaan sotapoliisien pidättäneen 19 000 miestä 10.-22.6. ja 4000 aikavälillä 23.-31.6.
Kaikkia pakoon lähteneitä ei ammuttu. Kysymys oli myös sattumasta ja onnesta. Joukkopakoon osallistuneita miehiä ei voitu rangaista, koska heitä oli yksinkertaisesti liian paljon. Kuitenkin sotaväen rikoslain näkökulmasta he olivat syyllistyneet vähintään sotapelkuruuteen, joka oli rangaistava teko. Kohtalokkaimpia sodan käynnin näkökulmasta olivat joukkopaot. Kokonaiset joukko-osastot joukkueista komppanioihin ja komppanioista pataljooniin ja jopa prikaateihin jättivät linjat tyhjiksi ja lähtivät karkuun.
Paljonko karkureita sitten ammuttiin? Siihen ei löydy lopullista vastausta. Paljon asiakirja-aineistoa ja muita lähteitä on tuhottu.
Kiista oli valmis senkin takia. että Jukka Lindsted on päätynyt teloitettujen osalta lukuun 50 käyttäessään tuomioistuintilaston tietoja. Ylikangas pitää lukua aivan liian pienenä, mutta hän ei pyrikään sanomaan, että 250 on lopullinen totuus. Luku voi olla paljon suurempi.
Seuraavan kerran voidaan palata asiaa koskeviin kiistakirjoituksiin, joita Ylikankaan teos on synnyttänyt ja kaikkein painavimpana Ylikankaan oma vastaus kriitikoille.
Kerrassaan mielenkiintoinen teos. Suosittelen luettavaksi.
Mikko Lund
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti