Jääräpää Iiro Viinasen “Vaaran vuodet”

Jääräpää Iiro Viinasen  “Vaaran vuodet”

 

 

Iiro Viinanen  on yhdessä Kalle Heiskasen kanssa toimittanut kirjan Vaaran vuodet. Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1991- 1995, Keuruu 2014.  Viinasta näyttää ihan kismittävän se, että menneisyydestä mitään ei taideta oppia. Kun olemme kokeneet 1990- luvun laman ja 2008 alkaneen taantuman, niin voisi kuvitella, että ongelmien ratkaiseminen olisi helpompaa.Mutta ei. Merkit ovat huonot. Yhtäläisyyksiä 1990- lukuun on paljon. Vienti takkuaa, Työttömyys kasvaa. Valtio velkaantuu järkyttävää vauhtia. Monet kotitaloudet ovat ylivelkaantuneita. Kasvu on lähes miinuksella.

Suomi on onnistunut säilyttämään kolmen A:n luokitus,  mutta kuinka kauan. Jos sen menetämme, niin lasku on miljardiluokkaa.

Uutta lainaa otetaan hirvittävällä vauhdilla. Kuvitelkaa sitä tilannetta, jos maailmalla aletaan epäillä Suomen taloudenhoitoa. Viinanen sanoo tietävänsä,  miltä se tuntuu. Antti Rinne ja valtiovarainministeriön virkamiehet eivät sitä tiedä. On otettava vakavasti puheet, joiden mukaan Suomi on menossa kohti mutasarjaa, ennustaa Viinanen.
Vakavaa puhetta tulevaisuudesta. Toki  johdettuna menneisyyden ja ikävien kokemusten kautta. Viinasen mainitsema vaara on todellinen ja mahdollinen. Ehkä voidaan sanoa, että Viinanen on saanut vamman sielullensa. Hän on juuttunut kokemuksiinsa, menneisyyteen.
Lisäksi ei voi välttyä johtopäätökseltä, että  Viinanen on vähän katkera eikä hänellä ole visiota Suomen tulevaisuudesta. Nyt ajassa on kovin pitkälle samoja piirteitä - syitäkin - kuin 90 -luvun lamassa. Kyse on siitä, ettei meidän poliittishallinnollinen/edustukselliseen demokratiaan perustuva julkinen päätöksenteko kykene sopeutumaan sen paremmin Euroopan sisäisiin kuin globaaliin markkinatalouden muutoksiin. Ajamme urassa ehkä ensimmäisessä luokassa, mutta kuinka kauan.

Talousgurut näkevät vain talouden. Yhteiskunnallinen johtajuus pitäisi lähteä siitä, että talous on vain keino inhimillisten päämäärien ja kansallisen menestyksen tavoittelussa.

Pekka Kuusen 1960- luvun sosiaalipolitiikkavisio  olisi edelleen tosi rautainen työkalu. Kun huolehditaan köyhistä, köyhät laittavat rahan kiertämään ja siitä kansantalous nousee. Se on suuri sosiaalipolitiikka- kertomuksen voitto. Ihmisiä ei kannata alistaa, riistää tai kurittaa. Maksimaalinen tuotantokoneiston pyöritys edellyttää julkisella vastuulla olevan fyysisen ja inhimillisen pääoman täysimittaista pyörittämistä, infran kunnossapitoa. Meillä nyt rapautuu kumpikin eikä sitä velkaelvytyksellä voida estää. Puolueet  ja poliitikot ovat osaamattomia ja keskinäisen kilpailun  uuvuttamia!


Kaunalla ei tulevaisuutta tehdä! Iirolla olisi ollut "tuhannen taalan paikka" kirjallaan sanoa vaikkapa, että puoluelaitoksen ja kollektiivisen Suomen on syytä katsoa peiliin. Arvostelun ja muutostarpeen hän kohdistaa yksipuolisesti vain ammattiyhdistystoimintaan.Se on paha vääristymä.

Tulisi etsiä koko poliittishallinnollisesta järjestelmästä vakavasti vastuullisuutta ja vahvaa päätöksentekokykyä.
Puhe on  vain yhden "konkurssin" hoidosta, sillä  ei pelasta toiselta ellei ymmärretä ja erotella organisaatiosta (poliittishallinnollisesta järjestelmästä) johtuvia ongelmia ja tarvetta niiden poistamiseen!

Yleisessä tietoisuudessa on, että politiikan ja hallinnon puolella hyvää tarkoittaneet hankkeet , mm. "demokratian ja osallisuuden lisääminen", aluehallintorakenteiden muutos ja itsehallinnon ylenmääräinen kunnioitus, ovat johtaneet hallituksen ja eduskunnan päätöksenteon halvaantumiseen.
Hallintokoneisto on paisunut sekä ilmiselvä vastuuttomuus lisääntynyt puolueiden omien hegemoniaetujen varjelussa.
Julkisen toiminnan koko, siihen vielä lisättynä politiikkojen miehittämä ja monin tavoin ohjaama kansalaistoiminta - kolmas sektori - ei voi jatkossa imeä verta kutistuneen kansantalouden tuloksesta. Sen tunnustaminen olisi lähtökohta julkisen toiminnan perusanalyysille ja siitä tehtäville johtopäätöksille.

Viinanen käyttää paljon  kirjan sivuja  Ahon hallituksen politiikan ja työskentelyn todistamiseen. Viinaselta on kysytty, teimmekö me virheitä. Suurimpana virheenä  Viinanen pitää rakenteellisten uudistusten hylkäämistä. Osoite on selvä. Hallitus vetäytyi tarvittavista päätöksistä kepun tahdosta.   Viinanen toteaa, että itse olisin ollut tiukempi, mutta “en ruvennut tappelemaan”, koska hän otaksuu, että olisi hävinnyt hallituksessa.

Viinanen muistelee, että yhteistyö tapahtui Esko Ahon kanssa poikkeuksetta hyvin. Kerran Aho kuitenkin haukkui Viinasen julkisesti. Aho pyysi heti anteeksi. Viinanen ei ole unohtanut tapahtumaa  ja kertoo  sen jälkeen alkaneensa miettiä yhteistyötä demarien kanssa. Viinanen kertoo olevansa sellainen, että jos hän on kokenut vääryyttä, hän kostaa.

Viinanen nimeää itsensä jääräpääksi. Melkoisena jääräpäänä ja kostajana  hänet muutkin tuntevat. Viinanen sanoo tekevänsä sen, mitä sovitaan. Esteet raivataan tieltä vaikka ruminkin konstein. Ehkä tämän luonteenpiirteen ansiosta Paavo Lipponen valitsi  Iiro Viinasen valtiovarainministeriksi  vuoden 1995 vaalien jälkeen. Sitä Viinanen ei jätä mainitsematta, että Suomella on velkaa 100 miljardia euroa. Hän olettaa, että korot tulevat nousemaan ja velka pitää maksaa takaisin. Viinanen kaipaa, että Stubb ja Rinne keskittyisivät näpertelyn sijasta esimerkiksi passivoivan ansiosidonnaisen työttömyysturvan uudistamiseen.

Mikko Lund