maanantai 21. huhtikuuta 2014

Venäjän vähättelyllä ei voiteta mitään

 
Venäjän vähättelyllä ei voiteta mitään
 
 
 
Suomessa on Venäjä- pelkoa, jota suoremmin sanoen on kutsuttu “ryssävihaksi”. Nythän on niin, että me emme ryssittelemällä ja rautaa rajalle vaatimalla mahda suurvalta Venäjälle mitään. Tunteet käyvät kuumana, sitä todistaa taannoinen Ajankohtaisen kakkosen Venäjä- keskustelu, joka paikoitellen ryöstäytyi huutamiseksi ja eri mieltä olevan nimittelyksi.
Ristiriitaisten väitteiden ja kaaoksen keskellä tarvitaan viileää analyysia, tosiasioita  ja harkintaa. Venäjä on naapurimme; maantieteelle emme voi mitään.
 
 
Harkintaa parhaimmillaan osoitti taannoin Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka Yle uutisten haastattelussa  yritti ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi ja mihin Venäjä on menossa. 
Ymmärtäminen auttanee myös sen hahmottamista, mikä Venäjä-suhteissa on Suomen suhteen on  totta ja mikä ei.
 
 
Niinistö arvelee Venäjän nyt pyrkivän palauttamaan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kadonneen itsetuntonsa. Etupiiriajattelu ei ole kadonnut minnekään ja sitä kautta Venäjä tuo perusteluja toimilleen. Eurooppalaisia arvoja on saatettu tyrkyttää venäläisille liiankin hanakasti. Hänen mukaansa näyttää, ettei ihminen opettamalla ihan helpolla arvojaan muuta.
 
Läntinen sotilasliitto Nato on vahvistanut sotilaallista esiintymistään Venäjän läheisyydessä. Voimannäytön tehoa on vaikea arvioida, jos Venäjän johdon aikeiden arviointi on arvailua.
 
Niinistö tapasi Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman jokunen viikko sitten Haagissa. Niinistö kertoi haastattelussa esittäneensä Obamalle Venäjästä arvion, jonka mukaan ”vähätelty karhu on vaarallisempi kuin haavoittunut”.
 
 
Venäjä tuskin pitää Suomea sinänsä uhkana turvallisuudelleen. Miten piskuinen Suomi voisi uhata suurvaltaa? Mutta Venäjää  kiinnostanee vanhastaan se, tuleeko   Venäjälle  mahdollisesti uhkaa Suomen kautta. Jos Suomi liittyisi Natoon,  silloin  vaarana voisi olla , että Suomen aluetta voitaisiin käyttää sotilastarkoituksiin Venäjää vastaan.
 
Venäjä katsoo, että Nato ei ole rauhanjärjestö, vaan vihamielinen Venäjää vastaan  suunnattu liitto.  Sen takia Naton laajentuminen Venäjän lähelle herättää Venäjällä voimakasta  pelkoa. Menneisyyden aaveet alkavat kummitella.
 
 
Sen takia rauhantahtoisen  ja sillanrakentajanakin toimineen Suomen ei pidä ärsyttää  Venäjä – karhua. Turhaa neulanpistoa on haikailla Nato- jäsenyyttä. Suomen on huolehdittava itse oman alueensa koskemattomuudesta ja turvallisuudesta. Aseistautuminen ja uskottavan puolustuksen rakentaminen tulee tavattoman kalliiksi. Oikea, viisas ulkopolitiikka on paras henkivakuutus.
 
Olemme mukana EU: ssa.  Lissabonin sopimuksessa määrätään vastavuoroisesta puolustusavusta ja sitoudutaan yhteisen puolustuksen kehittämiseen. Unionin perussopimuksen mukaan, jos joku jäsenmaa joutuu sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla on velvoite auttaa siinä. Tätä tuskin voi pitää  välittömänä tukena ja turvana, mutta ei se ole merkityksetöntä.
 
Olisiko pitemmällä tähtäimellä katsoen pienelle maalle apua  EU:sta niin, että se oikeasti voisi korvata tai täydentää mahdollista  Nato- ratkaisua ja taata turvaa  kolmannen maan  oikeudetonta tunkeutumista ja hyökkäystä vastaan? Ehkä näin tulee tulevaisuudessa tapahtumaan  tai sitten ei. Se on kuitenkin selvää, että pienen maan on omien kokemustensakin kautta viisainta pyrkiä turvaamaan  eri vaihtoehtojen hyödyntäminen  mahdollisessa kriisitilanteessa.
 
Olennainen kysymys on, miten luemme ja tulkitsemme Venäjän agressiivista toimintaa. Yliopistotutkija Helana Rytövuori- Apunen  arvioi Krimin kriisiä  oireellisestikin mm. seuraavasti:
 
“Kriisin yleisemmät vaikutukset maailmanpolitiikassa riippuvat paljolti siitä, asetetaanko Venäjän toimet defensiivisen turvallisuuspolitiikan vai kylmän sodan laajenemistahtoisen politiikan tulkintapuitteisiin. Suomalaisista poliitikoista ei näytä olevan selvittämään EU:lle, että Venäjän tavoitteet olisi edullista nähdä kohtuullisessa määrin puolustuksellisina ja näin luoda edellytyksiä neuvottelulle.

Venäjä ei ole ”mysteeriin kääritty arvoitus salaperäisyyden kätkössä”, vaikka Winston Churchill näin sanoikin. Samaan hengenvetoon hän näet lisäsi, että ”ehkä on avain”, ja se on Venäjän kansallinen intressi. 

Putin on Krimillä varautunut eri vaihtoehtoihin; tämä on valtiotaitoa poliittisen realismin tapaan. Lännessä realismin on korvannut deklaratiivinen arvopolitiikka. Venäjä-suhteissa tarvittavan valtiotaidon sijalla on mediapolitikointia, joka uhoaa sanktioilla politiikan kotiareenoilla. Näin rikkoontuu se hauras yhteistyömahdollisuus, jota Ukrainan kaltaiset vararikon partaalla kamppailevat maat kipeästi tarvitsevat. Yhtenäisen Ukrainan poliittisiin edellytyksiin varmasti vielä palataan, valitettavasti jälkijunassa."

 
Mikko Lund

Ei kommentteja: