"Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon"

 

“Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”

 

 

Lainaus on suoraan presidentti Mauno Koivistolta. Heikki Rausmaa lainaa väitöskirjaansa  ao. presidentin lausuman. FM Heikki Rausmaa väitteli marraskuussa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta ""Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon - Suomen ja Viron poliittiset suhteet keväästä 1988 diplomaattisuhteiden solmimiseen elokuussa 1991". Rausmaa kertoi väitöskirjastaan perjantaina Hämeenlinnassa  Hämeenlinnan ja Riihimäen Suomi- Viro- yhdistyksen syyskokouksessa.

 

 

 

Rausmaan mukaan otsikon mukaisen vastauksen kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen sai vuoden 1989 alussa, kun hän kysyi presidentti Koiviston mielipidettä Viron avustamiseen opetusministeriön ja Tuglas-seuran kautta. Kysymys on kuvaava. Ministeri ei uskaltanut toimia oma- aloitteisesti, vaan pyysi  presidentiltä luvan. Suomen ulkopoliittinen johto oli tehnyt periaatepäätöksen suomalais-virolaisen yhteistyön tiivistämisestä jo marraskuussa 1988, heti Viron suvereenisuusjulistuksen jälkeen. Päätöksen syntyyn vaikuttivat Virosta keväästä 1988 alkaen tulleet yhteistyöpyynnöt sekä suomalaisten, niin rivikansalaisten kuin poliitikkojenkin, voimakkaat Viro-sympatiat. Sisällöllisesti yhteistyö tarkoitti Viron avustamista ja sen pyrkimysten tukemista.

Suomi harjoitti ulkopolitiikassa puolueettomuuspolitiikkaa, jossa pääpaino oli ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden vaaliminen Neuvostoliitoon. Suomen kansallisten etujen katsottiin vaativan  Neuvostoliiton ja Gorbatshovin uudistuspolitiikan tukemista. Viron avoin ja julkinen avustaminen olisi ollut puuttumista  Neuvostoliiton sisäisiin asioihin.  Puuttuminen olisi ollut ristiriidassa ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden  kanssa.

 

Suomen kansalaisille ja virolaisille tästä välittyi kuva Suomen viileästä suhtautumisesta Viron asiaan.

 

 

Rausmaan mukaan  Suomi ei halunnut keikuttaa Gorbatshovin valtaa, mutta ei antaa myöskään mitään lupauksia virolaisille.  Muodollisesti ongelma ratkaistiin kahdella eri hevosella.  Gorbatshovin pyrkimyksiä tuettiin poliittisesti ja Viron pyrkimyksiä käytännön kulttuuriyhteistyöllä.

 

Suomen kaksitasoiseen ulkopolitiikkaan sisältyi selkeä ristiriita. Sen häivyttämiseksi Viron avustamista kutsuttiin kulttuuriyhteistyöksi ja toiminta pyrittiin pitämään poissa julkisuudesta. Valtio myös vältti suoraa osallistumista Viron avustamiseen. Kuvaava esimerkki oli Viron ulkoministeriön Helsingin tiedotustoimisto, jonka toiminnan Suomen valtio rahoitti. Toimiston virallinen nimi oli Viron kulttuuripiste ja sen toimintarahat kierrätettiin Tuglas-seuran kautta.

Useimpien suomalaisten eduskuntapuolueiden suhtautuminen Viron pyrkimyksiin oli samanlainen kuin valtionkin: puolueet tekivät yhteistyötä virolaispuolueiden kanssa ja avustivat niitä, mutta toiminta pidettiin pääosin poissa julkisuudesta.

Rausmaan mukaan Viro sai Suomen valtiolta ja muulta julkishallinnolta sekä suomalaispuolueita apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta.  Apu pyrittiin salaamaan Neuvostoliitolta. Sen käytännön toteutuksesta huolehti pääasiassa kuntien ja kansalaisjärjestöjen toteuttama kulttuuriyhteistyö. Siitä välittyi  kuva Suomen viileästä suhtautumisesta Viron itsenäistymispyrkimyksiin.  Heikki Rausmaa väittää, että tuo kuva ei pidä paikkaansa.

 

Minusta näyttää Rausmaan kirjan ja todistelun pohjalta selvältä, että Suomen ulkopolitiikka osoitti tukea ja ymmärrystä  Moskovaan, mutta ei juuri osoittanut  tukea Viron pyrkimyksille. Ei haluttu rikkoa hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Uskottiin Gorbatsovin tuovan demokraattista kehitystä Neuvostoliittoon. Suomessa ei tunnettu  Neuvostoliiton  todellista poliittista tilannetta. Toisin oli  Virossa ja muissa Baltian maissa.

 

 

 

Mikko Lund